Autojen luvattu maa

6.5.2012                          LINKIT                             LISÄÄ KUVIA

Luxemburgissa on autoja tiheämmässä kuin missään muussa Euroopan maassa, lähes 700 autoa tuhatta asukasta kohden. Autot ovat ilmeisesti syntyneet luxemburgilaisiksi koska auton maahanmuutto on osattu tehdä erinomaisen hankalaksi. Lievä ahdistus alkoi jo kun yritin ymmärtää 12-kohtaista toimintaohjetta, jonka sain työpaikaltani. Ensimmäinen vaihe oli oleskeluluvan hankkiminen auton omistajalle, mikä oli operaatio sinänsä. Itse autoon liittyvien vaiheiden suorittamiseen kului kolme viikkoa. Luxemburgissa on tarjolla auton rekisteröintipalvelua eli joku jonottaa byrokratian hotspoteissa niiden puolesta, joilla aika tai hermot eivät veny.

asema_a.jpg

Luxemburgin rautatieasema vuodelta 1907 on julkisissa rakennuksissa tyypillistä uusbarokkia.

Ensimmäinen etappi oli tullikeskus, josta piti hankkia todistus siitä, että auton arvonlisävero on maksettu. Tässä tapauksessa arvonlisävero piti ensin maksaa, koska auto oli ostettu Suomesta verovapaana vientiautona. Kaupungin laidalla sijaitsevan tullikeskuksen asiointitila on suunniteltu hämmentämään asioijaa: kolme asiointiluukkua, jonottavan näkoisiä ihmisia mutta ei jonotusnumeroa tai jonomuodostelmaa. Ensimmäisena haasteena oli valita vähiten ynseän näkoinen jonottaja, jolta kysyä neuvoa.

Jonotus alkoi "import"-luukulta josta irtosi lomake täytettavaksi ja ohje siirtyä jonottamaan parin metrin päähän luukulle nimeltä "export". Export-luukulla tarkastettiin lomake ja sen liitteenä olevat suomenkieliset asiakirjat, joissa oli onneksi myös englanninkielistä tekstiä. Eksport-luukun varsinainen tehtävä oli arvonlisäveron määrän laskeminen. Eksport-luukulta siirryttiin jonottamaan vieressä olevalle kassaluukulle. Vero maksettiin pankkikortilla ja kassa tulosti erillisen kuittilomakkeen vietäväksi lähtopisteeseen eli import-luukulle. Uuden jonotuksen jälkeen import-luukulta irtosi lopulta se, mitä oltiin hakemassa: "vignette 705" eli tarra, joka todistaa, että vero on maksettu. Nerokkaan työllistämiskonseptin mukaisesti kaikissa kolmessa palvelupisteessä valokopioitiin samat auton hankintaan liittyvat asiakirjat!

Seuraavat vaiheet tuntuivat suorastaan helpoilta. Ensin piti hakea lomake, jolla anotaan auton rekisteröintiä. Kaupungin laidalle hajasijoitetun rekisteriviranomaisen uusi komea virkatalo kumisi autiuttaan. Jonottaa ei tarvinnut. Ystävällinen virkamies antoi lomakkeen ja rahasti 50 euroa leimaveroa. Vero maksettiin kortilla, mistä syntyi normaali korttiostoskuitti. Lomakkeeseen liimattiin iloisen värinen leimaveromerkki. Virkamies tulosti vielä erikseen kuittilomakkeen ja varmensi sen käsikäyttöisellä päivämääraleimalla ja maksettu-leimalla. Ei voi kuin ihailla antaumusta, jolla viranomainen moninkertaisesti todisti että leimavero on maksettu!

Seuraavaksi piti soittaa liikenneministeriöön ja pyytää rekisterinumero. Ministeriö vastasi puhelimeen ilman jonotusta! Ystävällinen ääni tiedusteli oleskelulupaan kirjattua henkilörekisteritunnusta ja tarkasti tietojärjestelmästä että omistajalla on oleskelulupa. Ja antoi autolle rekisterinumeron. Tämän helpompaa ei voi olla!

Rekisterikilpien teettämistä varten piti ajella kaupungin laidalle kilpivalmistamoon. Täällä ei kyselty papereita, ainoastaan minkä näköinen kilpi saisi olla. Kilpiä voisi ilmeisesti teettää mille tahansa rekisterinumerolle. Kilvet valmistuivat sillä aikaa kun neljän kympin hintainen palvelu maksettiin kortilla. Kilvet kiinnitettiin viereisessä työpajassa ja koko operaatio kesti vain vartin!

kirchbergin_paakatu.jpg rue_aldringen.jpg

Sitten piti hankkia autovakuutus. Asunnon vuokrasopimus ei täällä ole voimassa ennen kuin vuokranantajalle on esitetty todistus siitä että kotivakuutus on maksettu. Kotivakuutuksen hankin työpaikkani naapuripankista joka toimii myös suuren vakuutusyhtiön asiamiehenä. Henkilökunta on ystävällistä porukkaa mutta kotivakuutuspaperien laatiminen vei muutaman tovin ja edellytti paria neuvontapuhelua vakuutusyhtiöön. Kun vakuutusmyynti oli vielä vähän uutta, sanoivat. Uutta se oli vielä silloinkin, kun tulin hankkimaan autovakuutusta. Pankinjohtaja ei tuntunut saavan papereista tolkkua paljon enempää kuin minäkään. Saksan- ja ranskankielinen terminologia oli outoa, bonussysteemi erilainen kuin Suomessa ja hintataso selvästi korkeampi. Vakuutuksen sisältö saatiin lopulta selväksi mutta pankinjohtaja ei osannut laskea paljonko lysti maksoi. (Pienessä haarakonttorissa on vain kolme työntekijää: johtaja, apulaisjohtaja ja toimihenkilö.)

Pankinjohtaja lupasi selvittää vakuutusyhtiöstä hinnan ja myös pyytää väliaikaisen green cardin eli todistuksen siitä että liikennevakuutus on voimassa. Ilman voimassaolevaa vakuutusta ei voi edetä katsastukseen ja varsinaiseen auton rekisteröintiin, jota ilman ei luxemburgilaisilla kilvillä saa ajella. Tosin kilvet jo olivat autossa, joka odotti pankin edessä parkissa. Pankinjohtaja lupasi palata asiaan iltapäivällä mutta ei palannut. Seuraavana päivänä soitti apulaispankinjohtaja ja kysyi, että pitikö teidän joku paperi saada. Apulaispankinjohtaja sai hommaan vauhtia: parin päivän päästä tuli postissa väliaikainen green card ja vakuutuksen hintakin selvisi.

Katsastustoimisto sijaitsee kaupungin laidalla – missäpä muuallakaan – ja ohjeet kehottavat jonotuksen välttämiseksi varaamaan ajan puhelimitse. Portilla oli kaksi jonoa, ajan varanneille ja muille. Ajanvarauksesta huolimatta hommaan suttaantui kolmisen tuntia ja jonottaa piti viidessä vaiheessa. Ensin vastaanottoon, jossa katsottiin auton paperit ja opastettiin jonottamaan rekisteröintitarkastukseen. Siellä katsottiin taas auton paperit ja tarkastettiin auto päällisin puolin. Ja opastettiin jonottamaan rekisteröintipaperien palautuspisteeseen.

Palautuspisteessä käytettiin nerokasta jonotusmenetelmää. Auton pintapuolisen tarkastuksen hoitanut katsastushenkilö oli antanut numerolapun, jossa luki etta tämä on ”vain numero”, joka ei oikeuta mihinkään erityiseen paikkaan jonossa: paperit käsitellään saapumisjärjestyksessä. Niinpä jonotustilan ”nyt palvellaan”-taululle ilmestyi satunnaisia numeroita joiden pohjalta oli mahdotonta arvioida koska oma vuoro ehkä tulisi.

Kun prosessoidut rekisteröintipaperit lopulta palautuivat piti siirtyä jonottamaan katsastusmaksun suorittamiseen ja sitten varsinaiseen katsastukseen. Katsastushallissa oli neljä linjaa, kussakin kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisessä pisteessä katsottiin valot, varoituskolmio ja turvaliivi. Turvaliivi on pakollinen varuste: ilman sitä ei autosta saa moottoritiellä poistua edes varoituskolmiota asentamaan.

Ja sitten katsastusmiehet lähtivät kahville: sanaakaan sanomatta, kaikki yhtä aikaa kolmeneljäsosapituisissa työtakeissaan, kuin Jacques Tatin elokuvassa! Varttitunnin kuluttua tapahtui harmaatakkisten miesten vaellus päinvastaiseen suuntaan ja koneisto käynnistyi uudelleen. Lounastauko kuulemma hoidetaan samalla tavoin tahdistettuna. Kohdalle osuneet jonottajat vain joutuvat odottamaan vartin sijasta pyöreän tunnin!

Viimeisen jonotuksen jälkeen irtosi poistumisluukulta rekisteriote. Suurherttuakunnassa muutama vuosi sitten käyttöön otettu autovero määräytyy hiilidioksidipäästöjen pohjalta. Maksulomake tuli postissa muutaman päivän kuluttua, ja kun se oli hoidettu, oli auto lopulta kolmeviikkoisen prosessin tuloksena luxemburgilaistettu!

Suomen tasoon verrattuna vaatimattoman autoveron (119 euroa vuodessa meidän vähäpäästöisestä autostamme) tavoitteena on kannustaa luxemburgilaisia hankkimaan ympäristöystävällisempiä autoja. Katsastuslaitoksen johtaja arvioikin että luxemburgilaiset valitsevat aiempaa useammin ympäristöystävällisen mallin – hankkiessaan perheen kakkos- tai kolmosautoa.

Rekisteröintikiemurat palasivat mieleen joku vuosi myöhemmin kun lehdissä kirjoiteltiin siitä, että naapurimaiden asukkailla on mahdollisuus rekisteröidä auto Luxemburgissa. Kun liikennerikkeiden seuraamuksia kiristettiin Belgiassa, joku hoksasi että auton voi rekisteröidä viranomaisten ulottumattomiin. Ei tarvitse kuin perustaa Luxemburgiin yritys, jonka toimialana on autojen omistaminen, ja kun Belgiassa ajellessa rapsahtaa sakko, ei sitä tarvitse maksaa koska yli rajan sakottamisesta ei ole sopimusta.

Yrityksen perustamisen edellyttämää byrokratiaa ei ehkä kumminkaan kannata ryhtyä selättämään, koska sakkosuojan pysyvyydestä ei ole takeita. Ranska solmi Luxemburgin kanssa sakkosopimuksen joku vuosi sitten ja syytä taisi ollakin: vuonna 2011 Ranskasta tuli luxemburgilaisille runsaat 35 000 sakkolappua joista lähes kaksi kolmannesta myös maksettiin.

boulevard_petrusse_a.jpg

Boulevard de la Petrussen parkkipaikoilla on kysyntää.

Niihin aikoihin kun muutin maahan ei parkkisakkoa tarvinnut maksaa, jos kehtasi olla maksamatta. Lakiin jääneen kämmin takia poliisilla ei ollut oikeutta selvittää auton omistajaa karhukirjeen lähettämiseksi. Reikä tukittiin ennen kuin ehdin jäädä kiinni pysäköintikieltojen luovasta tulkinnasta.

Luxemburgin liikenteen – niin maan kuin kaupunginkin – suurin ongelma on, että sitä on liian paljon: tie- ja katuverkosto ja pysäköintipaikat eivät yksinkertaisesti riitä. Pääkapungin keskustaan on rakennettu parkkitaloja ja –luolia, joihin mahtuu yli kuusi tuhatta autoa, mutta sittenkään paikkoja ei ola tarpeeksi.

Kadunvarsipaikoista valtaosa on varattu asukaspysäköintiin, loput ovat maksullisia ja aikarajoitettuja. Rajoitukset ovat varsinaista hienosäätöä: kadun toinen puoli saattaa olla vain asukkaille ja toinen myös muille, ja aikarajoitus saattaa koskea myös asukkaita tai sitten ei.

Asukaspysäköintitunnus edellyttää oleskelulupaa, jota ei saa ihan hetkessä. Niinpä jouduimme ensimmäiset kolme kuukautta siirtelemään autoa paikasta toiseen ja syöttämään maksulaitteisiin erinäisen määrän kolikoita. Oleskelun ja auton virallistamisen jälkeen homma on kuitenkin sujunut kuin tanssi: uusi maksuton asukaspysäköintilupa tulee vuosittain pyytämättä postitse. Jos autoja on useampia, lisäluvat ovat maksullisia. Asukaspysäköintilupia myönnetään vuosittain noin 40 000 – kaupungissa, jossa asukkaita on 96 000.

Aivan huoletta ei voi olla sittenkään vaikka autossa olisi asukaspysäköintitunnus. Luxemburgin erikoisuuksia ovat tilapäiset pysäköintikiellot, jotka voivat iskeä milloin tahansa missä tahansa. Jos tarvitset kadunvarresta tilaa vaikkapa muuttoautoa tai roskalavaa varten, voit pyytää ulko-ovesi eteen tilapäisen pysäköintikiellon. Poliisilla on autopartio, joka asentaa kieltomerkkejä, ja toinen joka korjaa pois kiellon huomiotta jättäneet autot. Jos autolla ei aja päivittäin, kannattaa käydä siloin tällöin tarkistamassa, ettei kadunvarren pysäköintipaikka ole muuttunut laittomaksi.

pysakointikiellot_a.jpg

Luxemburg on kansanjuhlien ja katutapahtumien luvattu maa. Suurtapahtumien ajaksi keskustan kadut tyhjennetään autoista: tilapäisiä pysäköintikieltoja levitetään muutaman päivän varoitusajalla ja mattimyöhäisten autot kuljetetaan pois. Paikalliset osaavat olla varuillaan ja seuraavat tapahtumia paikallislehdistä.

Vasta maahan muuttaneelta saattavat autonsiirtotalkoot jäädä huomaamatta. Kun autoa ei eräänä aamuna löytynyt, oli ensimmäinen ajatus, että varastettu! Kun menin parin korttelin päässä sijaitsevalle poliisiasemalle rikosilmoitusta tekemään, sanoi virkamies myhäillen että katsotaanpas olisiko se rouvan auto täällä meillä. Ja olihan se, korjattu pois mielenosoituksen tieltä. Toki olin helpottunut, kun auto ei ollutkaan varastettu. Poliisi oli sitä mieltä, että syytä olisi ollut suorastaan kiitollisuuteen, kun auto oli otettu suojeluun. Edellisellä kerralla, kun kansainvälisen teräsjätti ArcelorMittalin kaltoin kohdellut työntekijät osoittivat mieltään, rikki ei mennyt vain teräsjätin pääovi kuten tällä kertaa, vaan myös näyteikkunoita ja porvareiden autoja.

Poliisin suojeluoperaatio oli hyvin suunniteltu. Seinällä oli hinnasto: pysäköintisakko, siirtomaksu painon mukaan ja säilytysmaksu sen mukaan kauanko omistajalla kesti huomata auton katoaminen. Tässä tapauksessa kaikkiaan reilut 300 euroa. Maksaa sai visalla ja poliisi tarjosi kuljetuksen kaupungin laidan varikolle, jossa suojeluun otettuja autoja säilytetään.

Vanhemmissa taloissa autotalleja ei yleensä ole, mutta keskustan parkkiluolista on paikkoja varattu asukkaille. Uusimmasta luolasta voivat lähiseudun asukkaat hakea paikkaa pitkäaikaissopimuksella: 50 000 eurolla saa paikan 49 vuodeksi. Keskustan tilanteeseen nähden tuntui lottovoitolta, kun tallipaikka löytyi yksityisestä pysäköintilaitoksesta vain muutaman kuukauden jonotuksen jälkeen. Hinta on "vain" 120 euroa kuukaudessa ja talli on kaupungin parhaiten vartioitu: se sijaitsee samassa rakennuksessa kuin autojen suojelua harrastava poliisiasema!

Pysäköintipaikkojen rakentaminen ei tietenkään poista perusongelmaa eli sitä että autoja on liikaa. Luxemburgilaisista 80 % – ja rajan takaa työhön tulevista frontalieereista 90 % - kulkee työmatkat henkilöautolla. Luxemburgilaisten työmatka on keskimäärin 15 kilometriä ja sen taittamiseen kuluu henkilöautolla keskimäärin 20 minuuttia ja bussilla tai junalla puoli tuntia. Kymmenestä henkilöautosta yhdeksässä on vain yksi matkustaja. Toisaalta kolmannes kaupungin sisällä tehdyistä matkoista on alle kolmen kilometrin mittaisia eli vaihtoehtoja henkilöautolle voisi harkita.

Luxemburgissa onkin ponnisteltu joukkoliikenteen käytön lisäämiseksi. Busseille varataan omia kaistoja ja kalustoa uusitaan. Pysäkeille on asennettu sähköisiä näyttöjä kertomaan milloin seuraava bussi on tulossa. Neljä tuntia voimassa oleva kertalippu maksaa kuljettajalta ostettuna puolitoista euroa. Vuonna 2007 käyttöön otettu Jobkaart-järjestelmä kelpaisi malliksi muuallekin. Työnantaja tarjoaa työntekijöille luontaisetuna julkisen liikenteen vuosikortin ja maksaa kaupungille 75 % normaalihinnasta. Jobkaartilla saa matkustaa myös iltaisin. Jobkaartin haltijoita oli noin 10 000 jo vuonna 2008.

multiplicity.jpg

Pääkaupungin liikenne olisi vielä enemmän tukossa ilman kehätietä joka kiertää kolme neljännestä kaupungista. Puuttuvaa neljännestä on rakennettu vuosikausia. Töitä on viivästyttänyt urakoitsijoiden vaihtuminen ja suojeltu metsäalue joka pitää alittaa tunnelissa. Kaupunkiin johtavien syöttöväylien varsille on rakennettu suuria parkkihalleja jotka yhdistää keskustaan tiuhaan kulkeva bussilinja. Park&Ride-systeemiä hyödyntävät erityisesti frontalieerit. Frontalieerit myös käyttävät kimppakyytiä (covoiturage) ahkerammin kuin luxemburgilaiset. Pääkaupungissa kaavaillaan puolikunnallista systeemiä, joka antaisi asukkaille mahdollisuuden vuokrata muutamaksi tunniksi kaupunkialueella pyörimiseen riittävän sähköauton.

Pikkubussipalveluita on kehitetty erilaisiin tarpeisiin. Maksuton Shopping bus sukkuloi suuren Glacis-parkkipaikan ja keskustan ostoskatujen välillä. Call-a-bus on taksin vaihtoehto: minibussi kuljettaa minne vain mutta tilaus pitää tehdä vähintään kolme varttia ennen matkan alkua. Novabus ja Rollibus palvelevat likuntarajoitteisia ja pyörätuolilla liikkuvia.

Yöeläjiä kuljettaa viikonloppuisin maksutta City Night Bus pääkaupungissa ja mihin tahansa Luxemburgissa yksityisen liikennöitsijän pikkubussi Night Rider, jonka kyyti maksaa pari kymmentä euroa. Yöllisen joukkoliikenteen tavoitteena on edistää "yöelämätaloutta" ja vähentää rattijuopumusta. Maaseutumaisessa Pohjois-Luxemburgissa yöelämä perustuu viikonloppubileisiin. Bilettäjiä roudaa paikkakunnalta toiselle Late Night Bus Norden, jonka rahoituksesta vastaa viitisenkymmentä pikkukuntaa, liikenneministeriö ja sponsorit. Viisi bussia keräilee nuoria reitillä, joka vaihtelee sen mukaan missä bileitä järjestetään. Liikennettä on noin satana iltana vuodessa. Vuonna 2009  roudattiin 35 000 bilettäjää kaikkiaan 120 kohteeseen. Vaikutusta rattijuopumukseen ei ole tutkittu mutta järjestäjät arvioivat bussikyydin lisäävän sosiaalista yhrteenkuuluvuutta.

city_night_bus.jpg

 Myös raideliikennettä kehitetään. Luxemburgin kaupungin perinteikäs raitiovaunuliikenne lopetettiin 1960-luvulla kun uuden uljaan maailman uskottiin liikkuvan vain autoilla. Limpertsbergin kaupunginosassa on jäljellä kulttuurikeskuksena toimiva raitiovaunuvarikon pääkonttori Tramsschapp. Nyt on raitiovaunuliikenne päätetty aloittaa uudestaan, joskin toteutusta on lykätty talouskriisin takia.

Polkupyöräliikenne kukoistaa huonoinakin aikoina. Pyöräteitä on täällä ryhdytty rakentamaan vasta viitisen vuotta sitten. Pyöräilyä puffataan monin tavoin. Kilpailuun Mam Vëlo op d’Schaff eli "fillarilla duuniin" voivat osallistua työpaikkajoukkueet, joiden jäsenet lupaavat kulkea pyörällä työhön vähintään 15 päivän ajan. Vuonna 2011 asennettiin pääkaupungin keskustaan pumppupiste. Pohjois-Luxemburgin suosituilla retkeilyseuduilla lanseerattiin Vëlo-Bus eli kytkettiin bussien perään lava, jolla voi kuljettaa tusinan verran pyöriä - ilman eri maksua.

pyoralya_grundissa.jpg

Vuonna 2008 otettiin käyttöön kaupunkipyöräjärjestelmä Vél’oh, jonka toiminnasta vastaa ulkomainosfirma JC Decaux. Kaupunki maksoi käyttöönottokustannukset mutta saa 10 vuoden ajan 80 % käyttömaksuista. Kaupunkipyörät olivat menestys alusta alkaen. Vanhasta kaupungista aseman seudulle vievän sillan polkypyörällä ylittäneiden määrä kolminkertaistui jo ensimmäisenä vuonna. Jotkut suuret työnantajat ovat yhdistäneet Jobkaart-etuun maksuttoman kaupunkipyörän.

Pyöräilykypärän käytössä täällä ollaan jälkijunassa: aniharvalla aikuisella näkee kypärän, eikä lapsistakaan järin monella. Vaikka onnettomuusriski on kaupungissa suurempi, luxemburgilaiset muistavat turvavälineen vasta kun lähtevät retkelle maaseudulle: silloin joka toinen laittaa kypärän päähän.

Pyöräilyn läpimurrosta kertoo sekin, että Luxemburgin Punainen Risti käynnisti vuonna 2009 polkypyörällä liikkuvan ensiavun. Yksikössä työskentelee neljä henkeä, joilla on mukanaan ensiaputarvikkeet, tahdistin ja happipullo. Esimerkiksi suurissa kadut tukkivissa kansantapahtumissa apu saadaan polkupyörällä nopeammin perille kuin ambulanssilla. Myös poliisi liikkuu polkypyörällä.

polkupyorapoliisit_a.jpg

Joka kotiin jaettavat kaupunginvaltuuston pöytäkirjat tarjoavat kiehtovan kurkistuksen kaupunkilaisia hiertäviin asioihin. Valtuutetut nostavat esille pieniä mutta paljosta kertovia arkielämän pulmia: katuremontti joka ei koskaan valmistu, liian harvassa olevat suojatiet tai väärässä paikassa oleva bussipysäkki. Liikenteeseen liittyvät ristiriidat ovat valtuuston kestopuheenaiheita: autoilijat eivät piittaa pysäköintikielloista eivätkä nopeusrajoituksista; pyöräilijät ajavat jalkakäytävillä, vaarallisen kovaa ja vaativat tietä kelloa soitellen.

Poliisi suorittaa silloin tälläin liikennekurin palautusta valvontaiskuilla joiden kohteena ovat milloin autoilijat milloin pyöräilijät. Vuonna 2009 jaettiin joka kotiin Code de la rue -vihkonen, jossa muistutettiin kävelijöiden, pyöräilijöiden, mootoripyöräilijöiden ja autoilijoiden oikeuksista ja velvollisuuksista. – ”Jalankulkijat – Olette kaikkein haavoittuvin tienkäyttäjäryhmä: vaikka moottorajoneuvoilla liikkuvien tuleekin antaa teille etuoikeus, olkaa tekin joustavia!”

Luxemburgilainen erikoisuus, jossa olisi oppia muillekin, ovat lasten kaupunkikartat, joita on laadittu pääkaupungin kaupunginosista. Karttaan on merkitty kuvasymbolein suojatiet, liikennevalot, bussipysäkit, koulut, leikkikentät, urheilupaikat ja paljon muuta. Havainnollinen kartta palvelee myös liikuntarajoitteisia ja ketä tahansa, joka haluaa tutustua uuteen kaupunginosaan.

lapsia_liikenteessa_a.jpg

Lapsista liikenteessä varoittavat jättikyltit otetaan esille kouluvuoden alkaessa.

Epilogi 2013

Mitä kuuluu 2018

LÄHTEET JA LINKIT

Ministère des Transports: Rapport d’activité 2008.

Mobilitéitszentral: julkisen liikenteen portaali

Luxemburgin kaupunki: liikenne

Kimppakyytihaku