And Luxembourg goes to...

9.10.2012                          LINKIT  

Otsikko viittaa Monty Pythonin Westfalenin rauhansopimus-sketsiin, jossa Euroopan karttaa pannaan uuteen uskoon.

Luxemburgin historiasta on erinomaisen vaikea saada tolkkua, koska maa on vaihtanut omistajaa tuon tuosta. Tämä ei sinänä ole ihmeellistä. Suuri osa Eurooppaa koostui pitkälle 1800-luvulle samanlaisista sirpaleista. Suurmaatkin muuttivat muotoa sotien, naimakauppojen tai perinnönjakojen myötä. Merkille pantavaa on sen sijaan se, että kun muu Eurooppa on järkeistetty kohtuullisen kokoisiksi ”kansallisvaltioiksi”, taskukokoinen Luxemburg sinnittelee edelleen suvereenina suurherttuakuntana.

Kaarle Suuri – Charlemagne – jäi historiaan miehenä joka laajensi frankkien valtakunnan Saksiin, Baijeriin ja Lombardiaan asti ja onnistui ensi kertaa Rooman imperiumin hajottua luomaan Eurooppaan suurvaltion. Kaarlen pojanpojat vuorostaan hajottivat valtakunnan vuonna 843: länsipuoli Kaarle Kaljupäälle, itäpuoli Ludvigille ja keskiosa Lotharille. Lotharin kuoltua veljet jakoivat Lothringenin siten että Moselin itäpuoli jäi Ludvigille osaksi tulevaa Saksaa ja länsipuoli – mukaan lukien tuleva Luxemburg - Kaarlelle osaksi frankkien valtakuntaa.

charlemagne.jpg

Kaarle Suuri on haudattu UNESCON suojelemaan Aachenin katedraaliin pari sataa kilometrä Luxemburgista pohjoiseen. Arkku ei ole suuri, koska Kaarlea jaettiin kaikkialle valtakuntaan.

Luxemburgin perusti kreivi Siegfrid, jonka äiti tai isoäiti oli Kaarle Suuren pojanpojan tyttärentytär. Hieman hämäräksi on jäänyt, mitä kaikkea Siegfridin kreivikuntaan kuului, mutta ilmeisesti hänellä oli maita Moselin rannoilla ja Ardenneilla. Vuonna 963 hän osti trieriläiseltä munkkikunnalta Alzette-joen mutkassa sijaitsevan kallionkielekkeen ja oikeuden hyödyntää jokea ja sen rantoja. Kauppakirjassa mainitaan Lucilinburhuc jonka on tulkittu tarkoittavan pikku linnaa. Paikalla lienee ollut linnake, ehkä roomalaisten peruja 300-luvulta.

titelbergin_temppeli.jpg

Roomalaisvalloittajien saapuessa Luxemburgin seutuja asutti kelttiheimo Treverit. Treverien suurin kaupunki ei sijainnut Trierissä (ra: Trèves), jolle kansa on jättänyt nimensä, vaan etelä-Luxemburgissa nykyisen Differdangen kunnan alueella, Titelbegin kukkulalla. Kuvassa on Titelbergin temppelin rekonstruktio.

Siegfried rakensi Bockin kalliolle linnan ja löysi puolisokseen Alzetten rannalta kauniin Melusinan, joka suostui kosintaan sillä ehdolla että saa viettää lauantait omissa oloissaan. Siggeä alkoi askarruttaa mitä kreivitär oikein puuhasi lauantaisin, semminkin kun tämän lukaaliin rahdattiin saavitolkulla vettä. Sigge kurkkasi avaimenreiästä ja näki kuinka Melusina liotti kalanpyrstöään kylpypaljussa. Salaisuuden paljastuttua Melusina katosi sinne mistä oli tullutkin eli Alzette-virtaan.

bock_ja_alzette.jpg

melusina.jpg

Yllä vasemmalla Bockin harjanne ja Alzetten vastarannalla entinen Neumünsterin luostari, joka toimii nykyään kulttuurikeskuksena.

Tarina joenneidosta tunnetaan muissakin maissa mutta luxemburgilaisia se ei haittaa. Melusina on yksi kaupungin symboleista, johon törmää tuon tuosta. Neumünsterin kulttuurikeskus lanseerasi hiljattain Melusina-brändätyn hunajan ja tulossa on kuulemma muitakin Melusina-herkkuja.

Jokisymboliikkaa on myös Luxemburgin kansallislaulussa Ons Hemecht (tai Ons Heemecht), joka ylistää peltoja ja niittyjä kostuttavaa Alzettea, jylhien kallioiden keskellä virtaavaa Sûre-jokea (Sauer) ja Moselia, jota Luxemburg saa kiittää viinistä. Toinen säkeistö pyytää maalle varjelua jottei se – enää - joutuisi vieraan vallan alle.

Wou d'Uelzécht durech d'Wisen zéit,
Duerch d'Fielsen d'Sauer brécht,
Wou d'Rief laanscht d'Musel dofteg bléit,
Den Himmel Wäin ons mécht - - -

Luxemburgin Maamme-laulun sanoitti Michel Lentz ja sävelsi Jean-Antoine Zinnen. 1860-luvulla syntynyt laulu omaksuttiin kansallislauluksi vuonna 1895.

ons_hemecht.jpg

rue_ermesinde.jpg

Siegfridiä seuranneiden Luxemburgien kreivien joukosta erottuu kreivitär Ermesinde, joka antoi kaupunkioikeudet Echternachille vuonna 1236 ja Luxemburgille 1244. Echternach on siis Luxemburgin vanhin kaupunki.

Oikealla Ermesinden katu Luxemburgin kaupungissa ja alla 1300-luvulta peräisin oleva Echternachin raatihuone, joka on restauroitu 1400-luvun asuun.

echternach_raatihuone.jpg

Ermesinde syntyi vuonna 1186 Luxemburgin ja Namurin kreivin ainoana perillisenä. Hänet kihlattiin vuoden vanhana Champagnen kreiville ja lähetettiin tämän hoviin kasvatettavaksi. Vuoden kuluttua kreivi päättikin lähteä ristiretkelle ja palautti Ermesinden isälleen. Seuraava kihlattu oli Luxemburgin eteläpuolella sijaitsevan Barin herttua, joka oli eronnut jo parista vaimosta. Häitä vietettiin vuonna 1197 heti kun Ermesinde saavutti naimaiän. Tämäkin puoliso lähti ristiretkelle ja kuoli vuonna 1214. Ermesinden lapsista oli tässä vaiheessa elossa pari tytärtä. Seuraava puoliso löytyi Luxemburgin pohjoispuolelta. Limburgin kreivi Waleran toi naimakauppaan myös Luxemburgin länsipuolella sijaitsevan Arlonin markiisikunnan. Kreivin poika, Waleran nuorempi naitettiin Ermesinden tyttärelle. Kun vanhempi Waleran kuoli vuonna 1226, Ermesinde syrjäytti Waleran nuoremman, ja kootut kreivikunnat peri Ermesinden ja vanhemman Waleranin poika Henri le Blond. Varmemmaksi vakuudeksi Henri naitettiin Barin herttuan perilliselle Marguerite de Barille. Kun Heikki Blondi oli vielä kovasti nuori, Ermesinde hallitsi hänen puolestaan kuolemaansa saakka vuonna 1247.

ermesinda.jpg
Kreivitär Ermesindeä esittävä medaljonki on Luxemburgin rautatieaseman julkisivussa. Ermesinden hauta on hänen perustamansa Clairefontainen nunnaluostarin raunioille kunnostetussa kappelissa. Luostarin tuhosi Ranskan vallankumousarmeija.

calirefontaine.jpg

Luxemburgin herttua ja – puolisonsa Elisabetin kautta - Böömin kuningas Jean l’Aveugle muistetaan Luxemburgissa siitä, että hän aloitti Schuberfouer-markkinat vuonna 1340. Karjamarkkinat ovat vuosisatojen saatossa muuttuneet huvipuistoksi, joka pystytetään loppukesällä pariksi viikoksi Luxemburgin suurimmalle parkkipaikalle. Vanhojen aikojen muistoksi avajaiskulkueeseen osallistuu kaupungin silmäätekevien ohella pari oikeaa lammasta.

schuberfouer_yleiskuva2.jpg

Jean l’Aveugle ei malttanut pysyä poissa eurooppalaisten ruhtinaiden keskeisistä kahakoista. Liikanimi ”sokea” oli seurausta Liettuassa ristiretkellä saadusta vammasta, joka ei kuitenkaan estänyt kreiviä osallistumasta viiden sadan ritarinsa kanssa Ranskan kuninkaan rinnalla sotaan Englannin kuningasta vastaan vuonna 1346. Ranskan puolesta hädin tuskin viisikymppisenä kaatuneen kreivin makaaberi muistomerkki Luxemburgin katedraalin kryptassa - joukko naisihmisiä suree lähestulkoon alastoman kreivin vierellä - on myöhemmiltä ajoilta mutta sisältö kuulemma aito ja alkuperäinen.vaakunaleijona.jpg

Janne Sokean poika Wenceslaus oli niin ikään Luxemburgin kreivi ja Böömin kuningas nimellä Kaarle I. Vuonna 1346 hänet valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi nimellä Kaarle IV. Kaarle asettui Prahaan, perusti sinne yliopiston ja rakennutti Moldaun yli komean kivisillan.

Luxemburgin ja Böömin yhteiselon ajalta juontuu kaksihäntäinen leijona kummankin maan vaakunaeläimenä. Kyseessä on kuulemma kaksi leijonaa: rohkea nousee vihollista vastaan ja pelkuri piileskelee takana. Hämärän peittoon on jäänyt kenestä tai mistä tilanteesta on kyse.

mur_de_wenceslas.jpg

Luxemburgin kaupunginmuuria 1300-luvulta kutsutaan Wenzelin muuriksi.

Vuonna 1354 Kaarle IV korotti Luxemburgin kreivikunnasta herttuakunnaksi ja asetti velipuolensa Luxemburgin herttuaksi nimellä Wenceslaus I. Naimakaupassa Wenceslaus sai myös Brabantin ja Limburgin herttuakunnat ja valitsi pääkaupungikseen Brysselin. Wenzel kuoli Luxemburgissa vuonna 1383 ja haudattiin Orvalin luostariin nykyisessä Belgiassa, paitsi sydäntä joka lähetettiin vaimolle Brysseliin.

Orvalin vanhan luostarin (alla) tuhosi Ranskan vallankumousarmeija mutta uusi ottaa vastaan retriittivieraita. Orvalin luostari tunnetaan Orval-oluesta ja Orval-juustosta.

orval.jpg

nepomuk.jpg

Koska Wenzel kuoli lapsettomana, Brabantti palautui vaimon perheelle ja Luxemburg päätyi Wenzelin veljenpojalle, joka toimi Böömin kuninkaana nimellä Wenceslaus IV ja Luxemburgin herttuana nimellä Wenceslaus II. Rahoittaakseen kähinöitä sukulaisten, naapureiden ja alamaisten kanssa tämä Wenzel otti huomattavan lainan ja antoi pantiksi Luxemburgin. Wenzelin kuollessa velka periytyi hänen velipuolelleen Unkarin kuningas Sigismundille. Kun Sigismund ei pystynyt maksamaan, Luxemburg siirtyi velkakirjan haltijan Görlitzin herttuatar Elisabetin haltuun vuonna 1411.Elisabet oli itse asiassa Wenzelin toisen velipuolen tytär.

Luxemburgin vanhassa kaupungissa on Johannes Pomukilaisen (Jean Népomucène) patsas. Pomukissa Böömissä syntynyt kirkonmies hukutettiin Moldauhun, koska hän kieltäytyi paljastamasta Wenzel IV:lle kuningattaren rippisalaisuuksia. Tsekissä Jan Nepomucký suojelee erityisesti tulvia vastaan.

gorlitz.jpg

Görlitzin kaupungissa (kuva yllä) Saksan ja Puolan rajalla on säilynyt rakennuksia keskiajalta kautta renessanssin ja barokin aina 1900-luvun alun jugendiin ja funktionalismiin.

Görlitzin Elisabetin puoliso Brabantin herttua auttoi nujertamaan Luxemburgin aateliston kapinointihalut. Toisen aviomiehen Baijerin herttuan kuollessa Elisabeth jäi rahapulaan ja myi vuonna 1443 Luxemburgin Burgundin herttualle Filip Hyvälle (Philippe le Bon). Filip oli naimisissa kolmesti ja hänellä oli kolme poikaa. Lisäksi hänellä oli 24 rakastajatarta ja 18 tunnustettua aviotonta lasta. Suosituimpia aviottomia poikia kunnioitettiin arvonimellä Grand bâtard de Bourgogne eli Burgundin suuräpärä. Yksi aviottomista pojista oli Luxemburgissa kuvernöörinä.

Filip Hyvän ainoalla aikuiseksi varttuneella aviopojalla Kaarle Rohkealla (Charles le Téméraire) oli hänelläkin vain yksi perillinen avioliitosta Bourbonin Isabellan kanssa. Tytär Burgundin Maria - Maria Rikas - oli Brabantin, Geldernin, Limburgin, Lothringenin ja Luxemburgin herttuatar, Namurin markkreivitär sekä Burgundin, Artois’n, Flanderin, Charolais’n, Hainaut’n, Hollannin, Seelannin ja Zutphenin kreivitär.

zutphen10.jpg

Zutphen Alankomaiden Geldernissä Ijssel-joen varrella on keskiaikaisen ilmeen säilyttänyt pikkukaupunki, joka kuului aikanaan Hansaliittoon.

Marian valtakunnat periytyivät hänen pojalleen Filip Kauniille, joka oli isänsä, roomalaisten ja saksalaisten kuninkaan ja keisarin Maksimilian I:n kautta Habsburgin sukua. Filipin poika Kaarle V (Charles Quint) hallitsi valtakuntaa, joka ulottui Itävallasta Hollantiin ja Burgundista Kastiliaan. Kun pakettiin kuuluivat myös Kastilian merentakaiset siirtomaat, Kaarle saattoi sanoa että hänen valtakunnassaan ei aurinko koskaan laskenut.

kuva_068.jpgBurgundin herttuoiden ja Habsburgien aikana Luxemburgin asioita hoitelivat kuvernöörit, joista tunnetuin, Pierre-Ernest de Mansfeld (kuvernöörinä 1545–1604) rakennutti Alzetten mutkaan nykyisen Clausenin kirkon tienoille hulppean renessanssipalatsin. Palatsi tuhoutui Ludvig XIV:n armeijan piirittäessä Luxemburgia vuonna 1684.

Hallittuaan 40 vuotta, Kaarle V jakoi valtakuntansa veljensä ja poikansa kesken vuonna 1556 ja kuoli pari vuotta myöhemmin. Veli Ferdinand sai valtakunnan itäosan ja poika Filip länsiosan, johon kuului Portugali (äidin peruja) ja Kastilia sekä Alankomaat, mukaan lukien nykyinen Belgia ja Luxemburg.

Espanjalaishallinnon aikaan 1600-luvulla Luxemburgin linnoituksen ympärysmuuri varustettiin kymmenillä espanjalaistorneiksi kutsuttuilla yhden miehen kokoisilla tähystyspaikkoilla, joita on vielä jäljellä toista kymmentä siellä täällä pitkin vanhaa kaupunkia.

1600-luku oli Luxemburgissa rankka: nälkä, rutto ja kolmikymmenvuotinen sota kutistivat väkiluvun kolmannekseen. Westfalenin rauhassa 1648 Habsburgit tunnustivat tasavallaksi julistautuneiden Alankomaiden pohjoisten provinssien itsenäisyyden. Eteläiset alankomaat, mukaan lukien Belgia ja Luxemburg, pysyivät Espanjan Habsburgien hallinnassa 1700-luvun alkuun saakka, jolloin sukuhaara sammui – suvun sisäisiä avioliittoja oli solmitu siinä määrin että elinkelpoisia jälkeläisiä ei enää syntynyt.

westfalenin_allekirjoittajia.jpg

30-vuotisen sodan päättänyt Westfalenin rauha solmittiin kolmella sopimuksella jotka allekirjoitettiin vuonna 1648 Münsterissä ja Osnabruckissa. Allekirjoittajien muotokuvat ovat Münsterissä.

Ranska onnistui vuonna 1659 haukkaamaan Luxemburgista eteläosan, nykyisen Thionvillen seudun. Ludvig XIV halusi turvata pohjoisrajansa ottamalla haltuunsa myös Luxemburgin linnoituksen ja lähetti 12 000 miehen vahvuisen armeijan piirittämään linnoitusta joulun alla 1683. Pommitettuaan linnaketta raivokkaasti ranskalaiset vetäytyivät odottamaan kevään tuloa, koska talvikeleillä armeijaa oli mahdoton huoltaa. Huhtikuussa ranskalaiset palasivat 21 000 miehen voimin. Luxemburgin linnoitusta puolustamassa oli kaikkiaan 3000 miestä, mukaan lukien 300 hengen porvarikaarti. Kesäkuun tullen linnoitus antautui.

1687.jpg

Aurinkokuningas piipahti katsomassa uutta linnoitustaan vuonna 1687. Luxemburgin vanhassa kaupungissa on kuninkaan tunnus talossa, jossa hänen – tai ainakin Madame de Maintenonin – oletetaan yöpyneen. Ludvig oli edellisenä vuonna mennyt salassa naimisiin Madamen kanssa, joka aloitti hoviuransa kuninkaan edellisen rakastajattaren lasten hoitajana.

Ludvig XIV pyrkii ranskalaistamaan Luxemburgia lupaamalla verohelpotuksia muuttoon suostuvaisille aatelisperheille. Tuloksekasta piiritystä johtanut marsalkka Vauban, armoitettu sotilasinsinööri, laati suunnitelman Luxemburgin linnoituksen vahvistamiseksi osaksi valloittamattomien linnoitusten ketjua, jonka Ludvig oli tilannut ulkorajoilleen.

longwy_porte_de_france2.jpg

Luxemburgin länsi-, etelä- ja itäpuolelta Vaubanin kehittelemiä linnoituslaitteita löytyy Namurista, Longwysta ja Strasbourgista. Kuvassa yllä Aurinkokuninkaan tunnuksella komistettu Longwyn linnakkeen portti.

Vauban aloitti muun muassa kasarmien rakentamisen. Sitä ennen oli kaupunkilaisten majoitettava varuskunta: upseerit asettuivat porvariston vieraiksi, miehistö työväestön loisiksi. Vuonna 1774 laskettiin että kasarmeissa ja varuskuntasairaalassa oli kaikkiaan 3018 vuodetta eli majoitus 7545 miehelle, kun laskentaperiaatteena oli yksi peti 2,5 sotilasta kohden: yksi mies palveluksessa, yksi nukkumassa ja yksi vapaalla. Luxemburgin kaupungissa oli 1700-luvun lopulla noin 8500 asukasta.

Kun Ludvigin sotaonni kääntyi, Luxemburg palautui vuonna 1697 osaksi Espanjan Alankomaita ja sitä kautta vuonna 1715 Itävallan Habsburgeille. Itävaltalaiskaudella linnoituksen vahvistamista jatkettiin Vaubanin suunnitelmien mukaan.

Yläkaupungin laidalla näkyvässä kasarmirakennuksessa toimii nykyään Kansallisarkisto. Alemmassa kuvassa 1600-luvulla rakennettua linnoitusmuuria.

grund_ja_villehaute.jpg

valli.jpg
Fort Thüngenin (alla) rakensivat itävaltalaiset paikkaan jossa Vaubanilla oli ollut linnoitettu tähystyspaikka Luxemburgin piirityksen aikana. Vuonna 1996 Thüngenin linnaketta ryhdyttiin restauroimaan museoksi. Musée Dräi Eechelen eli ”kolme terhoa” avattiin vasta vuonna 2012.

fort_thngen2.jpg

linnoitteita.jpg

Dräi Eechelen -museon multimediasalin lattian alla on pienoismalli, joka esittää Luxemburgin linnoitusta suurimmillaan; 1800-luvun jälkipuolella kaupunki oli 120 hehtaarin kokoinen ja sitä ympäröivä linnoitus 180 hehtaaria.

”Pohjolan Gibraltariksi” ylistetty Luxemburgin linnoitus joutui koetukselle kun Ranskan vallankumousarmeija saapui piirittämään sitä vuonna 1794. Kuvernööri-marsalkka Bender varuskuntineen piti pintansa seitsemän kuukautta suojautuen itävaltalaisten hiekkakivikallioon kaivamiin kasematteihin. Lopulta varuskunta antautui ja Luxemburg liitettiin vuonna 1795 osaksi Ranskaa nöyryyttävästi ”metsädepartementiksi” alennettuna.

bockin_kasematteja.jpg

ylakaupunkia.jpg
saint-michel2.jpg

Ranskan vallankumousarmeijalla oli tapana panna päreiksi kirkot ja luostarit. Luxemburgin vanhin, arkkienkeli Mikaelille omistettu kirkko (yllä keskellä) säästyi tuholta, koska Mikaelin päähine muistutti vallankumouksen symboliksi omaksuttua suippopäistä villamyssyä. Myssy oli alkuaan vapautettujen orjien tunnusmerkki Rooman valtakunnassa.

Kun Napoleonin keisarikunta kaatui, luxemburgilaisia ei itkettänyt. Pari kymmentä vuotta Ranskan departementtina oli imenyt veroja ja miehiä loppumattomiin valloitussotiin. Kirkon auktoriteetin mureneminen ja vanhan aateliston katoaminen oli kuitenkin tehnyt tilaa nousevalle porvaristolle ja vallankumoushallinto oli modernisoitunut maan lainsäädännön ja oikeusjärjestelmän. Luxemburgin lait laaditaan yhä Ranskan kielellä.

Euroopan vallanpitäjät kokoontuivat vuonna 1814 Wienin kongressiin käymään kauppaa Napoleonin valloittamista alueista. Osana Alankomaita Luxemburgin olisi tullut palutua Habsburgeille. Nämä kumminkin ottivat mieluummin palan pohjois-Italiaa. Alankomaista tehtiin itsenäinen kuningaskunta, jolle valittiin hallitsija Oranje-Nassaun aatelissuvusta. Luxemburgista lohkaistiin Moselin itäpuoliset alueet Preussille. Kutistunut herttuakunta korotettiin suurherttuakunnaksi ja suurherttuaksi nimitettiin Alankomaiden uunituore kuningas Wilhelm I. Jotta tilanne ei olisi liian selkeä, Luxemburg liitettiin Wienin kongressissa muodostettuun Saksan valtioliittoon ja Preussille annettiin lupa asettaa Luxemburgin linnoitukseen varuskunta.

Juuri kun Luxemburg oli palannut Euroopan kartalle suurherttuakuntana, Wilhelm I pyyhkäisi sen pois alentamalla Luxemburgin yksipuolisella päätöksellä Alankomaiden maakunnaksi. Kun Alankomaiden belgialaiset maakunnat ryhtyivät vuonna 1830 tavoittelemaan itsenäisyyttä, osa luxemburgilaisista liittyi joukkoon. Kapinahengen taltuttamiseksi Wilhelm antoi Luxemburgille itsehallinto-oikeuden. Vastasyntynyt Belgia puolestaan julisti Luxemburgin osaksi aluettaan. Kun Euroopan suurvallat tunnustivat Belgian itsenäisyyden Lontoon konferenssissa vuona 1839, riita pantiin halki liittämällä Luxemburgin (suurempi) ranskankielinen länsipuoli Belgiaan ja jättämällä (pienempi) itäpuoli ja linnoitus edelleen Wilhelmin ja preussilaisten haltuun. Belgian itäisimmän maakunnan nimi on edelleenkin Luxemburg, mikä aiheuttaa monenlaista sekaannusta.

guillaume3.jpg

Vuonna 1849 kuolleen Wilhelm/Guillaume II:n ratsastajapatsas Luxemburgin Place Guillaumella eli Knuedlerilla valmistui 1884.

Kun Wilhelm I luopui kruunusta poikansa Wilhelm II:n hyväksi, Luxemburgissa koitti uusi aika. Parempi Wilhelm antoi ensi töikseen vuonna 1841 suurherttuakunnalle itsehallinnon, perustuslain ja parlamentin. Kuningas-suurherttuan eduista huolehtimaan asetettiin kuvernööri. Ranskan ja saksan kielet julistettiin tasa-arvoisiksi, tosin niin että ranskasta tuli hallinnon virallinen kieli. Preussi säilytti varuskuntansa mutta lisäksi luotiin pieni kotimainen armeija, johon miehet valittiin arvalla ja jolle perustettiin varuskunnat Echternachiin ja Diekirchiin.

zenter_1856.jpgLuxemburgin nouseva kaivosteollisuus havitteli vientimarkkinoita Belgiasta mutta Preussi tuumasi toisin: Luxemburg liitettiin Saksan Tulliliittoon vuonna 1842 minkä jälkeen luxemburgilaista rautamalmia vietiin lähinnä Saarin ja Ruhrin terästeollisuusalueille. Saksan liitoilla oli Luxemburgin talouselämässä niin tärkeä sija, että saksalaisten valtioiden taalerit ja markat olivat suurherttuakunnassa käypää rahaa.

Luxemburgissakin alettiin painaa rahaa vuonna 1854 mutta arvona oli Belgian frangi. Valtion pankki Banque et Caisse d'Epargne de l'Etat - letzeburgin kielellä ytimekkäästi Spuerkeess - perustettiin 1856.

Seuraava suurherttua Guillaume III vaihtoi hallituksen mieleisekseen, hajotti parlamentin ja korvasi perustuslain monarkistisella peruskirjalla. Luxemburgin kuvernööriksi hän nimitti vuonna 1850 veljensä Henrin, joka Guillaumen konservatiivisesta politiikasta huolimatta tuki pikku maan kehitystä niin monin tavoin että jäi kansan mieliin ”hyvänä prinssi Henrinä” (gudde Prënz Henri). Hänen puolisonsa Amélie, omaa sukua Sachsen-Weimar-Eisenachin prinsessa, oli niin ikään pidetty. Hän oli muun muassa perustamassa maan ensimmäisiä lastentarhoja Fröbelin oppien mukaan. Alkuun prinsessaan suhtauduttiin arvellen koska hän oli järjeltään ”kirkas kuin mies” ja ”tarpeettoman” itsenäinen.

Vuonna 1867 Ranskan uusi keisari Napoleon III tarjoutui ostamaan Luxemburgin Guillaumelta viidellä miljoonalla floriinilla. Guillaume olisi rahapulassaan myynytkin jollei Preussi olisi pannut hanttiin. Kuvernööripari asettui kannattamaan luxemburgilaisia, joiden tunuslauseena oli ”mir wölle bleiwe wat mir sinn” – ”haluamme pysyä sellaisina kuin olemme”. Prinsessa Amélie matkusti Pietariin hakemaan tukea suurherttuakunnan aseman turvaamiselle tsaari Aleksanteri II:lta, Guillaumen ja Henrin enolta. ”Luxemburgin kriisi” ratkaistiin vuonna 1867 Lontoon sopimuksella, joka vahvisti Luxemburgin suvereniteetin ja julisti suurherttuakunnan puolueettomaksi alueeksi.

Preussilainen varuskunta komennettiin kotiin ja linnoitus määrättiin purettavaksi. Vaikka purkamista jatkettiin kymmenkunta vuotta, jäljelle jäi niin paljon että linnoituskaupunki hyväksyttiin vuonna 1994 UNESCON suojelemaksi maailmanperinnöksi.

bockin_linnoitus.jpg

Bockin kielekkeelle rakennettu linnake purettiin kokonaan. Tilalla on ajotie vanhasta kaupungista Clauseniin. Kallioon kaivetut kasematit ovat jäljellä matkailunähtävyytenä.

huelen_zant.jpg

Huelen Zant-tornin eli ”rikkinäisen hampaan” purkaminen jätettiin puolitiehen jotta romantiikannälkäisillä turisteilla olisi ihmeteltävää.

1800-luvun jälkipuoli oli Luxemburgissa rauhan ja vaurastumisen aikaa. Kaivosteollisuuden kasvu jatkui, omia sulattoja perustettiin ja muun muassa tupakka- ja liuskekiviteollisuuden tuotteita riitti vientiin asti. Maatalous kehittyi. Moselin varrella tuotettua luxemburgilaista viiniä vietiin vastarannalle saksalaisen moselviinin raaka-aineeksi. Saksaan vietiin myös voita ja porsaanlihaa. Vaurastumisesta huolimatta viidennes väestöstä lähti 1800-luvulla siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin.

ruhtinatar_amelie_1830-1872.jpg

Amélie Maria da Gloria de Saxe-Weimar-Eisenach

Prinsessa Amélie kuoli vuonna 1872 vain 42-vuotiaana. Luxemburgilaiset järjestivät kansalaiskeräyksen ja pystyttivät d’Ammelille muistomerkin vuonna 1876. Charles Pêtren veistos oli Luxemburgin enimmäinen julkinen taideteos, varhaisempi kuin appiukko Guillaume II:n ratsastajapatsas. Luxemburgin suomalaiset ovat adoptoineet Ammelin vara-Mantaksi ja kokoontuvat valkolakeissaan hänen helmoihinsa juhlimaan vappua.

Leskeytynyt Henri avioitui uudelleen Preussin prinsessa Marie-Elisabethin kanssa. Kun Luxemburgissa puhkesi koleraepidemia, prinsessa kävi lohduttamassa sairastuneita. Prinssi sai tartunnan ja kuoli vuonna 1879.

walferdangen_linna.jpg

Kuvernööripari Henri ja Ammeli asui Walferdangen linnassa, joka on nykyään Luxemburgin yliopiston toimitilana.

Luxemburgilaisten tunnuslause ”mir wölle bleiwe wat mir sinn” on vähän kuin ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Kotiseutukirjailija George Erasmus on kiteyttänyt pointin niin, että aikojen saatossa täällä on asunut vuoroin luxemburgilaisia kelttejä, luxemburgilaisia roomalaisia ja luxemburgilaisia frankkeja. Kirjailijan mukaan luxemburgilaisen sukujuuret paljastuvat humalassa: sentimentaalisuus, sävelen vierestä laulaminen ja maailmanparannuspuheet kertovat kelttijuurista; naurunröhötykset ilman aihetta kielivät hunniperimästä; geometristen kuvioiden piirtely pöydälle läikkyneellä viinillä ja tulitikkujen pinoaminen viittaa roomalaisiin esi-isiin; juomaseura, joka iskee nyrkkiä pöytään, rikkoo astoita ja pyrkii irrottamaan katukilpiä on puolestaan frankkisukua.

bd_du_prince_henri1.jpg

Näkymä Amelien patsaalta on kohti Prinssi Henrin Bulevardia ja muuttuvaa kaupunkikuvaa.

Epilogi 2013

Mitä kuuluu 2018

LÄHTEET JA LINKIT

Chronology of Luxembourg

L’Héritage culturel Vauban à Luxembourg. Service des Sites et Monuments Nationaux, 2005.

Kreins J-M. Histoire du Luxembourg. Presses Universitaires de France, 2010.

Herbet J & Palix. Ermesinde – entre legende et vérité.Weyrich, 2012.

Beck S. Noch eine Dame die für Luxemburg reiste. Ons Stad 93/2010.

Princesse Amélie. Ons stad 58/1998.