Mäin Numm ass Johnny Chicago!

29.10.2012                            LINKIT                                    FESTIVAL BD CONTERN

Pienessä maassa ilmestyy hämmästyttävä määrä päivä- ja viikkolehtiä eri kielillä – paitsi letzeburgin kielellä.  Maksullisia päivälehtiä on viisi. Suurin on saksankielinen Wort 175 000:n levikillä, poliittisesti lähellä kristillisdemokraatteja. Wortia julkaisevan mediayhtiön suurin osakkeenomistaja on Luxemburgin arkkihiippakunta. Wortin nettiversio on ilmestynyt vuodesta 2011 alkaen myös ranskan ja englannin kielisenä. Saksankielinen Tageblatt (47 000) ja ranskankielinen Le Quotidien (27 600), joilla on sama julkaisija, ovat lähellä sosiaalidemokraatteja.

Liberaalipuoluetta lähellä oleva Lëtzebuerger Journal ja kommunistista puoluetta kaveeraava Zeitung vum Lëtzebuerger Vollek ilmestyvät letzeburginkielisistä nimistä huolimatta saksankelisinä.

letzen_lehtia.jpg

Päivälehtien rahoituksesta kolme neljännestä tulee mainosmyynnistä. Siitä huolimatta mainoksia tuntuu olevan paljon vähemmän kuin kotimaan Hesarissa. Vähistä mainoksista ja pienestä levikistä huolimatta esimerkiksi Le Quotidienin viikonloppunumerokin maksaa vain 1,60 euroa.

Ilmaiset päivälehdet ovat Luxemburgissa uusi ilmiö: sekä Tageblatt-ryhmän L’Essentiel että Wort-ryhmän Point24 lanseerattiin vuonna 2007. L’Essentiel ilmestyy ranskankielisenä, Point24 vuodesta 2011 alkaen kolmena versiona: saksan, ranskan ja portugalin kielisenä. Julkaisijataustasta huolimatta Point24 painottaa hömppää ja höttöä. Lukijatutkimuksen mukaan L’Essentiel tavoittaa päivittäin yli 190 000 henkeä: noin 125 000 residenttiä ja lähes 70 000 frontalieeria.

2012_159.jpg

Luxemburgin vanhin portugalinkielinen lehti, Wort-ryhmän Contacto on ilmestynyt vuodesta 1970. Italiankielinen aikakauslehti PassaParola ilmestyy yhdistyspohjalla. Vudesta 2003 ilmestynyt englanninkielinen Magazine 252 on lanseerattu jo pariin otteeseen uudelleen julkaisijoiden ajauduttua konkurssiin.

Aikakauslehdistä luetuin lienee Tageblatt-ryhmän saksankielinen Revue, joka on ilmestynyt vuodesta 1945. Revue julkaisee Luxemburgin ilmeisesti suosituinta – 26 albumia vuodesta 1988 - sarjakuvaa Superhjemp, jossa ulkonaisesti Lätsää muistuttava miekkonen kerran toisensa jälkeen pelastaa maansa Luxusbuergin roistojen vehkeilyiltä. Superhemmo on siviilissä Charel Kuddel, valtion virkamies, joka saa superkyvyt syötyään Kachkéisia (ks kirje 15). Sarja ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin vailla kunnioitusta julkisuuden henkilöitä kohtaan, mutta letzeburginkielisenä jää avautumatta muukalaiselle. Superhjempin sanaleikkejä on koottu kirjaksi (Luxusbuerger Lexikon) ja hemmoa kavereineen on kunnioitettu myös postimerkkiarkilla.

2012_162.jpg

Superhjemp-esiliina: "Olen tähtikokki" – kuvassa perinteinen ranskalaistyyppinen jouluhalko.

Superhjempin piirtäjä Roger Leiner – alkuaan valtiovarainministeriön virkamies - ja kirjoittaja Lucien Czuga tuottavat Revuen sivuille myös Cartoons ja Kachtoons-sarjoja. Kachtoons eli Hot Cuisine tarjoaa joskus herkullista kielisoppaa.

Lucien Czuga on tuottanut yhdessä Andy Genenin kanssa vuodesta 2005 sarjaa De Leschte Ritter, jota myös julkaisee Revue ja joka myös on päätynyt postimerkkiin. Viimeinen Ritari eli aikapoimuun eksynyt keskiaikainen soturikuningas Jean L’Aveugle (ks kirje 23) seikkailee nyky-Luxemburgissa ja sotkeutuu Superhemmon tapaan ajankohtaisiin aheisiin.

Letzeburginkielisenä myös Ritter on hieman haastava samoin kuin muukin ilmeisen kukoistava luxemburgilainen sarjakuva- ja karikatyyrikirjallisuus. Saavutettavimpia ovat vähäsanaiset karikatyyrit, joita piirtää Poleurs (Pol Leurs), joka on aloittanut uransa Revuen piirtäjänä.

Editions Revuen ohella toinen Luxemburgin sarjakuvakirjalisuuden kiintopiste on Conternin sarjakuvafestari (kuva alla) joka saavuttaa ensi vuonna kunnioitettavan 20 vuoden iän. Contern on kyläpahanen, jossa kaikki kynnelle kykenevät osallistuvat festivaaliviikonlopun toteuttamiseen. Taiteilijoita, kauppiaita ja vierailijoita tulee ulkomaita myöten, eniten europpalaisen sarjakuvan suurmaista, Ranskasta ja Belgiasta. Sarjakuvakirjallisuuden suosiosta Luxemburgissa kertoo sekin, että ilmaislehdissä L’Essentiel ja Point24 esitellään päivittäin uusia albumeja.

contern4.jpg

Luxemburgin kirallisuus on kolmikielistä tai ehkä neljä-, koska joukossa on myös jokunen englantia käyttävä kirjailija. Vuonna 1979 syntynyt Claudine Muno – toiselta ammatiltaan musiikinopettaja - joka on aloittanut kirjailijanuransa 16-vuotiaana ja kirjoittanut letzeburgin, ranskan, saksan ja englannin kielellä, taitaa kumminkin olla poikkeus.

2012_161.jpg

Letzeburginkielisen kirjallisuuden katsotaan alkaneen vuonna 1290, kun dominikaanimunkki Hermann von Veldenz laati vuonna 1283 kuolleen Viandenin kreivitär Yolanden runomuotoisen elämäkerran. Yolande, jonka muistomerkki on Luxemburgin katedraalin kryptassa, ryhtyi vastoin perheensä tahtoa nunnaksi ja yleni abbedissaksi.

yolanden_linna.jpg

Viandenin linna pohjois-Luxemburgissa.

Sitten letzeburginkielisessä kirjallisuudessa näyttää olleen viiden sadan vuoden tauko, koska seuraava kirjallisuushistorian tunnustama letzeburginkielinen runoilija on Grevenmacherissa vuonna 1717 syntynyt Mathias Schou eli Blannen Theis (alla). Sokea viulisti kierteli kylästä toiseen laulamassa ajan hittibiisejä ja omia laulujaan.

blannen_theis.jpg

Luxemburgin kirjallisuuden klassikot - Rodange, Dicks ja Lentz - vaikuttivat 1800-luvulla. Runoilija Michel Lentz (1820-1893) laati sanat kansallislaluun Ons Hémécht. Dicks oli toisen runoilijan, Edmond de la Fontainen (1823-1891) pseudonyymi. Runoilun lisäksi Dicks laati ensimmäisen luxemburgilaisia tapoja ja perinteitä kuvaavan teoksen. Lentzin isä oli leipurimestari, Dicksin isä suurherttuakunnan kuvernööri – kertoneeko tämä siitä että oma omituinen kieli oli yhteiskunnan kerrostumia koossa pitävä tekijä.

Dicksin (etualalla) ja Lentzin muistomerkki on Place d'Armes-aukiolla. Mieshahmo symboloi Luxemburgin kaivosteollisuutta, nainen maatalouselinkeinoja.

mir_welle_bleiwe2.jpg

mir_welle_bleiwe1.jpg

Michel Rodangelle (1827-1876) kävi kuin Aleksis Kivelle: tunnustus ja kansalliskirjailijan asema kehkeytyi vasta kun kirjailija oli jo manan majoilla. Opettajana toiminut Rodange julkaisi vuonna 1872 satiirisen eläintarinan Renert oder de Fuss am Frack an Mansgre’sst, joka jatkoi keskiajalle juontuvaa ovelan ketun seikkailuista kertovaa tarinaperinnettä. Tarinoiden arvellaan levinneen Saksaan ja Ranskaan Luxemburgin naapurista Elsass-Lothringenista. Kettu sai jossain vaiheessa saksalaisen nimen, Reginhard/Reinhard joka Ranskassa syrjäytti ketun ”eläinnimen” goupil, niin että kaikkien kettujen nimi on Ranskassa nykyään renard.

rodange3.jpg

rodange.jpgrodangen_kettu.jpg

Rodangen ja Reinertin muistomerkki Place Guillaumella on vuodelta 1932.

Rodangen tarinan runko on samantapainen kuin aiempien versioiden. Kettu on leijonakuninkaan edessä tuomiolla suden perättömien syytösten takia mutta pelastautuu kertomalla tietävänsä suuren aarteen kätköpaikan. Rodangen anti on siinä, että tarinaa kuljetetaan pitkin Luxemburgia ja eläinhahmot puhuvat paikallismurteita – Renert itse on lähtöisin Ardenneilta - ja ilmentävät eri alueille ominaisia ”kansanluonteita”. Satiirin kohteena on 1870-luvun parempi väki, kirkko ja aatelisto.

Vinjetit alla juhlistavat Rodangen syntymän satavuotisjuhlaa vuonna 1926 rakennetun entisen Hotel Carltonin talon julkisivussa Dicksin kadun ja Boulevard de la Petrussen kulmassa.

karhu.jpgleijona.jpg

koira.jpgsusi.jpg

Rodangen kettutarinan nimi tarkoittanee jotakuinkin ”kettu miehen hännystakissa” mutta sen pitemmälle en ole tutustumisessa päässyt: kun normiletzeburgistakaan ei saa tolkkua koulusaksalla, murreversioista vielä vähemmän. Käännöksiä on ilmeisesti vain hollanniksi.

sigg_vu_letzeburg.jpgSiggy vu Lëtzebuergin (siviilinimeltään Lucien Koenig) vuonna 1949 kirjoittama Lucilinburhuc ei saavuttanut kansalliseepoksen asemaa mutta jäi silti kirjallisuudenhistoriaan.

Nykykirjailijoista tunnetuimpia on vuonna 1947 syntynyt Guy Rewenig, jonka vuonna 1985 imestynyt teos Hannert dem Atlantik (Atlantin takana) oli ensimmäinen letzeburginkielinen romaani – 1800-luvulla julkaistiin letzeburgiksi vain runoja, näytelmiä ja asiaproosaa. Rewenig kirjoittaa myös saksaksi ja ranskaksi.

Luxemburgin dekkarikirjallisuus kukoistaa letzeburgin, ranskan ja saksan kielellä. Vuonna 1965 syntyneen Monique Feltgenin saksankieliset murhamysteerit ankkuroituvat pääkapungin maamerkkeihin. Belgiassa 1959 syntynyt mutta luxemburgilaistunut Pierre Decock aloitti vuonna 2008 ranskankielisen dekkarisarjan, joka kuvaa monikulttuurisen Luxemburgin jännitteitä portugalilaistaustaisen poliisin Joao Da Costan silmin.

Letzeburgin kielelle käännetään maailmankirjallisuutta. Kesällä 2012 kipusi kirjamyynnin 10 kärjessä listalle Antoine de Saint-Exupéryn De Klenge Prënz imeisesti sillä vauhdilla että näytelmäversiota esitettiin pääkaupungin Théâtre du Centauressa, jota sattumoisin johtaa suomalaissyntyinen Marja-Leena Junker. Klenge Pënzin vuonna 1994 kääntänyt kirjailija Josy Braun kuoli syksllä 2012.

Wann ech glift, mol mer e Schof!
Ole hyvä ja piirrä minulle lammas!

centaure.jpg

Théâtre du Centaure on saanut nimensä Claude ja François-Xavier Lalannen veistokselta.

Kulttuuriministeriö tukee luxemburgilaista kirjallisuutta apurahoin ja palkinnoin sekä kustantajille suunnatulla tuella - 90 000 euroa luxemburgilaisen kirjallisuuden promovointiin vuonna 2012 - ja ostamalla kirjoja kouluille, kirjastoille ja kirjastoautoille sekä ulkomaanedustustoille.

Vuonna 1982 perustettu kirjastoauto Bicherbus – joita on itse asiassa useita – on osa Kansalliskirjastoa ja palvelee koko maata.

bicherbus_ecole_strassen.jpg

Luxemburgin monikielisyys ilmenee muun muassa siten, että elokuvista esitetään useilla eri kielillä tekstitettyjä versioita – onneksi, koska dubatut elokuvat tuntuvat ylipääsemättömän korneilta. Tosin dubattujakin esitetään, joten ensin on tunnistettava tarjonnasta ”vo” eli version originale. Esimerkiksi ”vostfnl” on Belgian kautta suurherttuakuntaan tuotu alkuperäisversio ranskan- ja hollanninkielisin tekstein.

Vuonna 2011 pyörähti televisiossa käyntiin letzeburgiksi dubattu Simpsonit – erikoinen kokemus, kun on tottunut englantia puhuviin springfieldiläisiin. Samana vuonna lanseerattiin ensimmäinen letzeburginkielinen sitcom. Weemseesdet eli ”Kuka niin sanoo” pyörii keskiluokkaisen sovinnaisen Wampachin perheen ympärillä ja irvailee lempeästi luxemburgilaisittain vahvalle sosiaaliselle kontrollille. Sitcomin alku oli niin suuri tapaus, että ensimmäinen jakso esitettiin pääkaupungin suurimmassa elokuvateatterissa, jossa yleisö pääsi kosketusetäisyydelle näyttelijöihin.

Luxemburgilaisen elokuvan lasketaan alkaneen 1900-luvun alussa, kun kiertelevä kameramies kävi kuvaamassa shampanjatalo Mercier’n luxemburgilaisen haarakonttorin elämää.  Ensimmäinen luxemburgilaisin voimin toteutettu dokumentti kuvasi ARBEDin eli Burbach-Eisch-Dudelangen yhtyneiden terästehtaiden toimintaa. Ensimmäinen luxemburgissa tuotettu kokopitkä fiktio vuodelta 1970 oli puolestaan ”eroottinen” elokuva, tosin ranskankielinen. Ensimmäiset letzeburginkieliset pitkät draamaelokuvat syntyivät vasta 1980-luvulla.

Uranuurtajia oli Andy Bausch, joka joutui muutaman vuoden odottamaan suuren yleisön suosiota. Vuonna 1987 valmistunut, pienellä budjetilla tehty Troublemaker osui suoraan luxemburgilaiseen sieluun – tai sydämeen. Nostalginen elokuva kuvaa kaurismäkeläisiä yhteiskunnan mutoksesta pudonneita antisankareita, jotka sotkeutuvat säälittävällä tavalla kerran toisensa jälkeen omiin jalkoihinsa ja keräävät myötätuntopisteitä huumorin kautta. Tarinan alkaessa hädin tuskin miehen ikään ehtinyt päähenkilö Jacues Guddebuer keksii itselleen uuden nimen joutuessaan ensi kertaa Neumünsterin vankilaan (nykyisin Neumünsterin kulttuurikeskus). Sarjan toisessa elokuvassa Back in trouble vuonna 1997 miljöö on modernisoitunut ja sankarit Johnny Chicago ja Chuck Moreno ikääntyneet. Elokuvaa suuremmaksi kasvaneessa kohtauksessa sankari etsii käsiinsä RTL:n uutisankkurin pelkästään korjatakseen nimeään etsintäkuulutuksessa koskeneen virheen: ”Chicago! Mäin Numm ass Johnny Chicago!

vous_allez_liker.jpg

Johnny Chicagoa esittänyt Thierry van Werveke teki lukuisia muitakin rooleja ja uran myös muusikkona mutta jäi kultuurihistoriaan Troublemakerina. Sarjan kolmas, Trouble no more valmistui 2010. Kun Thierry van Werveke menehtyi syöpään vain 50-vuotiaana elokuvan rahoituspäätöstä odoteltaessa, piti käsikirjoitusta mukauttaa tilanteeseen, jossa keskeinen henkilö ei ole näkösällä. Siitä huolimatta Trouble no more täydentää hienosti kolmen kymmenen vuoden aikajänteelle asettuvan trilogian.

Andy Bausch on ollut Luxemburgin tuotteliaimpia auteureja: kaikkiaan 45 lyhyttä ja pitkää, fiktiota ja dokumenttia. Viimeisin pitkä elokuva D’Belle Epoque, doku-fiktio vuodelta 2012 kuvaa 1900-luvun alun luxemburgilaista yhteiskuntaa eri kanteilta.

taideteollisuuskoulu.jpg

Taideteollinen koulu on toiminut vuodesta 1912 Limpertsbergin kaupunginosassa tiloissa, jotka rakennettiin vuosisadan alussa jesuiittajärjestön opintokeskukseksi.

Kulttuuriministeriö ryhtyi 1980-luvun lopulla aktiivisesti tukemaan elokuvakulttuuria ja elokuvateollisuutta. CNA (Centre national de l’audiovisuel) perustettiin vuonna 1989 säilyttämään ja promovoimaan elokuva- ja valokuvataidetta. Vuonna 1990 perustettu elokuvarahasto Fonspa tukee elokuvatuotantoa noin 30 miljoonalla eurolla vuosittain. Taideteolliseen korkeakouluun perustettiin animaatio-osasto ja lansäädännön muutoksella parannettiin edellytyksiä yhteistuotannoille. Tuloksena oli luxemburgilaisen elokuvatuotannon nopea kehitys 1990-luvulla ja luxemburgin vakiintuminen suosituksi kuvauspaikaksi. Esimerkiksi vuonna 2001 käytettiin kahdeksan miljoonaa litraa vettä 1400-luvun Venetsian jälleenrakentamiseen Esch-sur-Alzetteen bosnialaissyntyisen Ademir Kenovicin elokuvaa Secret Passage varten. Luxemburgilaisia elokuvia tehdään nykyään pari kymmentä vuodessa, pitkät, lyhyet, dokkarit ja animaatiot mukaan lukien.

Lokakuussa 2012 ensi-iltaan tullut Doudege Wénkel eli Kuollut kulma on ensimmäinen luxemburgilainen pitkä poliisielokuva, joka kipusi oitis box office-listan kärkeen ja keräsi jo ensimmäisen viikon aikana lähes 5000 katsojaa, Christophe Wagnerin elokuva piirtää Luxemburgista synkän, väkivaltaisen ja moraalittoman kuvan, joka on ankarassa ristiriidassa lintukotomaisen julkisuuskuvan kanssa

Luxemburgissa on käynyt samoin kuin Helsingissä ja monessa muussa kaupungissa: korttelielokuvateatterit ovat väistyneet multipleksien tieltä. Utopolis suurine saleineen ja syöttöläpesäkkeineen sijaitsee kaupungin laidalla. Utopia Limpertsbergin kaupunginosassa on mini-multipleksi, jossa on muutama pienehkö sali.

Luxemburgin paras elokuvateatteri on Cinémathèque vanhan kaupungin sydämessä. Kirkkosalia muistuttavan tilan istuimet on modernisoitu mutta elokuvia esitetään vanhaan tapaan filmiltä, joskus restauroidulta, joskus lähes puhki kuluneelta, lähes aina kinemateekin omista kokoelmista. Rakennuksessa on 20-luvulla toiminut kristillisiin ja ”taide-elokuviin” keskittynyt teatteri.

Kunnia Luxemburgin kaupungin kinemateekin perustamisesta vuonna 1977 kuuluu Fred Junckille, joka toimi sen johtajana kuolemaansa 1996 saakka. Junck opiskeli Pariisissa yhdessä tulevien uuden aallon ohjaajien kanssa ja seurasi läheltä Ranskan elokuva-arkiston perustamista. Kokeiltuaan ohjaajanuraa hän otti elämäntehtäväkseen elokuvakulttuurin promovoinnin ja vaalimisen

Kinemateekin elokuvamuotokuvat ovat belgialaisen elokuvajulistetaiteilija Edmond Jamoullen tuotantoa.

cinematheque1.jpg

Luxemburgin kinemateekin kokoelmissa on 18 000 elokuvaa ja kokoelma karttuu ostojen ja lahjoitusten myötä. Erikoisalana on Junckin peruja 1930–1950-lukujen amerikkalainen elokuva. Laaja kokoelma antaa mahdollisuuden yhdistellä eri maiden ja aikakausien elokuvia silmiä avaaviksi teemoiksi. Talvikaudella näytäntöjä on kaksi päivässä, useita teemoja rinnan eri kohdeyleisöille, ja sunnuntaipäivisin lastenelokuvia.

Uutuuksia ovat lauantain myöhäisillan kauhuelokuvamaratonit, elokuvan kieleen ja tekniikaan johdattavat sarjat, joissa leffaa edeltää luento, ja tänä vuonna alkanut dokkariprojekti: joka toinen kuukausi esittetään dokumenttielokuva, jota seuraa elokuvan tekijöiden ja teeman asiantuntijoiden keskustelutilaisuus.

Kinemateekin liput maksavat vaivaiset 3,70 euroa. Monipuolisesta tarjonnasta huolimatta sali on alkuillan näytöksissä usein enemmän kuin puolityhjä. Ainoan kerran, kun kassalla oli jonoa, oli ohjelmassa Naomi Kleinin kirjaan pohjutuva dokkari Shock Doctrine.

rollingergrund_lukeva_enkeli.jpg

Enkeli lueskelee Rollingergrundin hautausmaalla.

Epilogi 2013

Mitä kuuluu 2018

LÄHTEET JA LINKIT

La pratique de la presse payante papier au Luxembourg. CEPS/Instead, 2012.

Reding J-M. De Superjhemp – der Comic des kleinen Luxemburgers. Forum 292, Dezember 2009.

Welter N. Das Luxemburgische und sein Schriftum. Editions Pail Bruck, 1947.

Hausemer G. Entre envol et déclin: La littérature luxembourgeoise cherche ses lecteurs. Guide culturel du Luxemburg, Vol. 1. Editions Ilôts, 2007.

Encyclopédie Larousse: Luxembourg: Littérature

Littérature et écrivains luxembourgeois

Dictionnaire des auteurs Luxembourgeois

Centre national de la littérature

Eluxemburgensia – Luxemburgin kansalliskirjasto on-line.

Bibnet – Luxemburgin kirjastojen yhteiskuettelo.

Antoine de Saint-Exupéry. De Klenge Prënz. Editions Phi, 2009.

Thill V. Le cinéma au Luxembourg. Teoksessa: Guide culturel du Luxembourg, Vol. 1. Editions Ilôts, 2007.

Centre national de l’audiovisuel

Bausch A. Der letzte „Homme-Cinémathèque"... Ons Stad 69/2002.