Marttyyrien muisto

6.11.2012                            LINKIT                            LUXEMBURGIN SOTILASHAUTAUSMAAT

place_des_martyrs.jpg

Jotenkin tuntuu siltä kuin toisen maailmansodan muistot ja kokemukset olisivat Luxemburgissa enemmän läsnä kuin Suomessa. Osin tämä johtuu asuinpaikastani, joka sattuu olemaan keskellä natsimiehityksen uhreille omistettujen kohteiden tihentymää. Osin varmaankin siitä että parin-kolmen viime vuoden aikana on Luxemburgissa tullut ensi-iltaan useita pitkiä elokuvia, jotka kuvaavat sotakokemuksia dokumentin ja fiktion keinoin.

Toisen maailmansodan alkajaisiksi Saksan armeija miehitti Luxemburgin, Hollannin ja Belgian toukokuussa 1940. Puolueettomalla Luxemburgilla ei ollut edes armeijaa hanttiin panemassa, vain nelisen sataa vapaaehtoista käsittävä henkivartiokaarti. Suurherttuatar Charlotte pakeni perheineen ja hallituksineen Ranskaan ja sieltä edelleen Englantiin. Joku ministeri myöhästyi lähdössä ja päätyi vankileirille.

Luxemburg joutui suurherttuan palatsiin asettuneen entisen opettajan Gauleiter Gustav Simonin komentoon. Gauleiter aloitti oitis saksalaistamisohjelman, jonka kohteena oli kaikki Ranskaan viittaava. Ranskankieliset julkaisut ja ranskan kielen käyttö ylipäätään kiellettiin elokuussa 1940 – kohteliaisuudet merci ja bonjour muuttuivat lain vastaisiksi. Myös baskerin käyttö kiellettiin.

Ranskankieliset etu- ja sukunimet oli saksalaistettava, samoin ranskankieliset kadun- ja paikkanimet. Pääkaupungin Pont Adolphesta tuli Adolf-Hitler-Brücke ja nykyinen Avenue de la Liberté muuttui Adolf-Hitler-Strasseksi. Kadunnimien ranskalaiset merkkimiehet korvattiin saksalaisilla ja muunmaalaisetkin syynättiin ja vaihdettiin jos vähänkin oli epäilystä poliittisesta epäkorrektiudesta. Myös letzeburgin kieli ja kulttuuri pyrittiin häivyttämään näkyvistä. Letzeburgin kielistä proosaa kirjoittaneelle C.M. Spoolle nimetty katu – asuinkatuni Luxemburgissa - nimettiin udelleen Herderstrasseksi kansallissosialistien omiman 1700-luvun saksalais-isänmaallisen kirjailijan J.G. von Herderin mukaan.

Gauleiter suunnitteli myös Luxemburgin ”kasvojen” saksalaistamista eli ranskalaisten ja belgialaisten arkkitehtuurivaikutteiden hävittämistä ja korvaamista saksalaiskansallisella uudisrakentamisella. Suurisuuntaisia suunnitelmia on säilynyt piirroksina ja pienoismalleina mutta sota onneksi esti rakennustöihin ryhtymisen.

villa_pauly1.jpg

Gestapo asettui vuonna 1940 yhteen Luxemburgin komeimmista rakennuksista, Paulyn perheen kotitaloon vuodelta 1923 (yllä). Mathias Martinin suunnittelemassa rakennuksessa yhdistyy myöhäiskeskiaikaisen ja renessanssin linna-arkkitehtuurin piirteitä. Gestapon arvioidaan kuulustelleen talossa paria tuhatta toisinajattelijaa ja vastarintataistelijaa. Talossa on nykyään vastarinta-arkisto.

Viralliseksi valuutaksi tuli Reichsmark. Parlamentti hajotettiin ja puoluetoiminta kiellettiin. Ainoa sallittu puolue oli muutaman sadan saksalaismielisen luxemburgilaisen perustama Volksdeutsche Bewegung eli Saksan kansan yhtenäistämisliike. VDB:n jäsenyys oli edellytyksenä julkiseen toimintaan osallistumiselle ja niinpä siihen liittyi vajaassa kahdessa vuodessa yli 70 000 henkeä - virkamiehiä, opettajia ja kauppiaita.

Luxemburgin juutalaisilla oli muutama viikko aikaa pyrkiä pakoon ennen kuin Gauleiterin käsi iski. Miehityksen alkaessa maassa oli 3900 juutalaista, joukossa huomattava osa natsien jaloista jo kertaalleen paenneita. Kesäkuussa 1940 juutalaisten pankkitilit jäädytettiin ja omaisuus takavarikoitiin. Arvoesineet piti käydä luovuttamassa pois ja vaatteisiin kiinnittää keltainen tähti. Kaikki kanssakäyminen ”arjalaisten” kanssa kiellettiin. Pian tämän jälkeen alkoi siirto keskitysleireille Puolaan. Luxemburgin juutalaisista noin 1200 menehtyi.

Diekirch_karkotius.jpg

St. Esprit-ylängön kasarmeissa majaa pitänyt henkivartiokaarti integroitiin saksalaisiin santarmivoimiin ja lähetettiin Saksaan koulutukseen. Perille päästyä kaarti oli muuttunut ummikkoranskankieliseksi joten koulutus oli aloitettava kieliopinnoilla. Nihkeästi sujuneen koulutuksen päätteeksi luxemburgilaiset lähetettiin Balkanille rautatien vahdeiksi. Tarina kertoo vahtien käyttäneen punaisia kaulahuiveja jotta sabotöörit osaisivat varoa.

Luxemburgilaisille säädettiin työvelvollisuus. Runsaat 4000 nuorta miestä ja naista rahdattiin pakkotyöhön Saksan ase- ja ammustehtaisiin.

Hollerich_asema.jpg

Hollerichin asema Luxemburgin laitamilla valmistui vuonna 1902. Asemalta lähti vuosina 1942-1944 matkaan 86 junallista pakkovärvättyjä ja pakkotyöhön määrättyjä.

Hollerich_seppele.jpgrue_du_plebiscite2.jpg

rue_de_la_greve.jpgLokakuussa 1941 järjestettiin väestönlaskenta jonka tarkoituksena oli vahvistaa luxemburgilaisten paluu Saksan ”äidinhelmoihin”. Kansalaisten tuli ilmoittaa väestönlaskentalomakkeella kansalaisuus, kansallisuus ja äidinkieli. Natsihallinnon propagandakampanja kannusti luxemburgilaisia tunnustautumaan ”saksalaisiksi”. Väestönlaskenta muuttui mielenosoitukseksi, kun yli 90 prosenttia kirjasi kaikkiin kolmeen kohtaan "letzeburgilainen". Osa niskoittelijoista päätyi vankileirille tai pakkotyöhön.

Vuonna 1942 komennettiin nuorten miesten vuosiluokat 1920-1924 liittymään Wehrmachtiin ja seuraavana vuonna seuraavat kolme vuosiluokkaa. Pakkovärväys käynnisti elokuussa 1942 yleislakkoliikkeen joka levisi nopeasti kautta maan. Yleislakko nujerrettiin teloittamalla pari kymmentä ”kansankiihottajaa”.

Wehrmachtin oli laskettu saavan Luxemburgista noin 13 000 sotilasta. Neljännes todettiin palveluskelvottomiksi sekalaisten sairauksien takia. Kolme ja puoli tuhatta nuorukaista katosi maan alle – osa kirjaimellisesti entisiin kaivoskäytäviin – tai pääsi rajan yli ja liittyi liittoutuneiden joukkoihin. Kiinni jääneitä odotti kuolemanrangaistus. Karkulaisten perheiden kohtaloksi koitui usein pakkotyö jossain itärintamalla. Wehrmachtin joukoissa sotineista 3000 kaatui.

zwangsrekruteierteplaz.jpgPakkovärvätyille omistettu aukio löytyy Differdangesta.

Nicholas Steilin vuonna 2009 valmistunut draamaelokuva Refractaire eli "Karkuri" kuvaa pienen kaivokseen kätkeytyneen miesjoukon jännitteitä ja ahdistavia oloja. Saksalaismielisen isän rotuoppeja kaihtava päähenkilö on valinnut piileskelyn kaivoksessa saksalaisen yliopiston sijasta mutta joutuu puolustuskannalle duunareista ja poliittisista aktivisteista koostuvassa karkuriporukassa.

Vuonna 2010 valmistunut  Pol Touschin käsikirjoittama ja Marc Thoman ohjaama Emil kertoo haastattelujen ja dramatisoitujen rekonstruktioiden kautta Emil Schwirtzin ja hänen tovereidensa karkumatkasta, jossa aseistalkieltäytyjien vapauden hintana on natsiarmeijan kiinni ottamien panttivankien teloitus.

Vankilaan tai pakkotyöhön päätyi myös poliittisia toisinajattelijoita, arviolta nelisen tuhatta, joista noin 800 menehtyi.

wercollier_keskitysleirivanki.jpg

Lucien Wercollier’n keskitysleirivangin kärsimystä kuvaava veistos on Luxemburgin Notre-Dame –hautausmaalla.

allee_de_lunioun.jpg

Kuten de Gaulle, myös suurherttuatar Charlotte piti kansalaisilleen puheita BBC:n radiolähetysten kautta rohkaisten kestämään sodan koettelemukset ja uskomaan vapautukseen. Symbolisen vastarinnan muodoista historiaan on jäänyt muun muassa Séngelskrich eli pinssisota, jota käytiin kiinnittämällä takinrinnukseen tsenäisyyden satavuotisjuhlan punainen leijonamerkki vuodelta 1939 tai suurherttuatar Charlotten kuvalla varustettu kolikko. Luxemburgin vastarintaliike oli alkuun hajanainen poliittisten ryhmittymien touhuillessa omilla tahoillaan mutta ajan mittaan kävi selväksi että konkreettinen vastarinta edellytti yhteistyötä yli puoluerajojen. "Yhdistymisen" katu muistuttaa maaliskuussa 1944 tapahtuneesta rivien tiivistämisestä.

Kun liittoutuneiden armeija nousi maihin Normandiassa kesäkuussa 1944 ja eteni nopeasti kohti itää, Luxemburgissakin ryhdyttiin odottamaan vapautusta. Luxemburgia miehittänyt natsiarmeija perääntyi lähes taistelutta Yhdysvaltain armeijan viidennen panssaridivisioonan tieltä. Pääkaupunki vapautettiin 10.9.1944. Suurherttuattaren puoliso prinssi Félix ja kruununperillinen prinssi Jean, jotka taistelivat brittiarmeijassa, olivat paikalla vastaanottamassa vapauttajia.

Gauleiter Simon ehti nipin napin karkuun vapauttajien jaloista – tai päätti päivänsä, joskin epäselvää tuntuu olevan missä ja milloin. Jonkun brittiupseerin kerrotaan sanoneen, että Gauleiter säästi - omin avuin tai autettuna - Luxemburgin pitkältä oikeusprosessilta, joka olisi johtanut samaan lopputulokseen.

Andy Bauschin parin vuoden takainen dokufiktio Schockela, Knätschgummi a brong Puppelcher eli "Suklaata, purkkaa ja ruskeita vauvoja" kuvaa haastattelujen ja dramatisoitujen jaksojen kautta vapauttajien modernin amerikkalaisen kulttuurin ja vanhakantaisen luxemburgilaisen maaseutukulttuurin kohtaamisia.

Joulun alla Saksa ryhtyi vastahyökkäykeen yli Ardennien, jossa liittoutuneiden linja oli heikko. Ardennien taistelu - jota yhdysvaltalaiset kutsuvat nimellä Battle of the bulge, koska kartalla näkyi miten puolustuslinja antoi periksi muodostaen ”kuhmun” - kesti noin puolitoista kuukautta. Haastava maasto, polttoainepula ja huolto-ongelmat hidastivat Wehrmachtin etenemistä. Yhdysvaltalaisten alimiehitetyt joukot pitivät sinnikkäästi kiinni asemistaan sydäntalvesta huolimatta. Bastognen seudulla Belgian ja Luxemburgin rajalla käytyä puolustustaistelua kuvataan oivallisessa TV-sarjassa Band of Brothers.

Diekirch_talvi.jpg

Viivytystaistelu ja sääolosuhteiden paraneminen antoi kenraali Pattonin panssariarmeijalle mahdollisuuden saapua apuun ja pakotta natsiarmeija perääntymään Reinin taakse. Samaan aikaan puna-armeija pääsi etenemään itärintamalla ja varmistamaan Saksan häviön.

American_cemetery.jpg

Ardennien taistelua pidetään yhtenä toisen maailmansodan suurimmista ja verisimmistä. Liittoutuneiden puolella taisteli 600 000 amerikkalaista ja kourallinen brittejä, saksalaisten puolella 500 000 miestä. Liittoutuneita kaatui tai katosi 15 000 ja haavoittui 50 000. Saksalaisia kaatui tai katosi noin 27 000 ja haavoittui 40 000.

Yllä Luxemburgin amerikkalainen sotilashautausmaa, alla Luxemburgin saksalainen sotilashautausmaa.

Saksalainen_hautausmaa.jpg

Aineelliset vahingot jäivät Luxemburgissa vähäisiksi sodan alkupuolella mutta maan yli vyörynyt Ardennien taistelu tuhosi kaksi kolmannesta pohjoisen rakennuskannasta ja infrastruktuurista. Esimerkiksi suositut matkailunähtävyydet Echternachin basilika ja Clervaux’n linna ovat suurelta osin jälleenrakennettuja liittoutuneiden pommitusten jäljiltä.

Clervaux_linna.jpg

Amerikkalaisen vapautusarmeijan reitti on merkitty virstanpylväillä Luxemburgin etelärajalta pohjoiseen. Yksi pylväistä on Clervaux’n linnan pihalla pienen Ardennien taistelua käsittelevän mueon oven pielessä (yllä). Pääkaupungissa virstanpylväät löytyvät muun muassa Avenue de la Libertén kummastakin päästä.

Toisessa maailmansodassa menehtyi ainakin kuusi tuhatta luxemburgilaista eli kaksi prosenttia vajaasta 300 000 asukkaasta. Suhteessa asukaslukuun menetykset olivat länsi-Euroopassa vielä suurempia vain Hollannissa. Sota jätti jälkeensä 5500 luxemburgilaista invalidia.

Sodan päätyttyä käynnistettiin 10 000 tutkintaa kollaboraatiosta natsimiehittäjien kanssa. Oikeuteen päätyi 2200 henkeä – luku on lähellä miehittäjien käsitystä jonka mukaan luotettavia yhteistyökumppaneita oli noin 3500.

Sodan jälkeistä aikaa leimasi kansallinen eheyttäminen, jälleenrakennus ja pyrkimys turvata suurherttuakunnan asema itsenäisenä valtiona.

Kahdesta saksalaismiehityksestä viisastuneena Luxemburg luopui puoluettomuudesta ja hakeutui kumppanuussuhteisiin isompiensa kanssa muodostamalla tulli- ja rahaliiton Belgian ja Hollannin kanssa (BeNeLux) vuonna 1948, liittymällä Natoon vuonna 1949 ja olemalla vuonna 1952 Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (CECA) perustajajäsenenä aloittamassa Euroopan Unioniin johtanutta prosessia.

Huhtikuussa 1945 maanpaosta palanneella suurherttuatar Charlottella oli kansallisessa eheytyksessä keskeinen asema. Tärkein viesti kansalaisille oli, että natsismin uhreja olivat yhtä lailla keskitysleirille, vankilaan tai pakkotyöhön joutuneet, Wehrmachtiin pakkovärvätyt, aseistakieltäytyjät ja heidän perheensä, ja liittoutuneiden pommituksissa menehtyneet.

Vuonna 1982 hyväksyttiin laki, joka antoi mahdollisuuden saksalaistettujen henkilönimien uudelleenranskalaistamiseen yksinkertaisella ilmoitusmenettelyllä.

ruusutarha3.jpg

Ruusutarhapuiston eli Rousegäertchenin virallinen nimi on Place des Martyrs eli Marttyyrien aukio niiden noin 6000 luxemburgilaisen muistoksi, jotka menehtyivät toisesa maailmansodassa. Teräskonserni ARBEDin päärakennus puiston laidalla (kuvan ulkopuolella) oli natsimiehityksen aikana saksalaisen siviilihallinnon päämaja.

Amerikkalaisia ystäviä ja vapauttajia on Luxemburgissa kunnioitettu lukuisilla kadunnimillä ja muistomerkeillä. Pääkaupungista löytyy muun muassa Yhdysvalloille ja presidentti Wilsonille nimetyty kadut, Rooseveltin bulevardi ja Kennedyn valtakatu sekä kenraali Pattonin katu.

Ettelbruck_Patton.jpgpatton_arlon.jpg

Panssarikenraali Pattonin patsas tahyilee Ardenneille Ettelbruckissa. Belgian puolella Arlonissa on muistokivi paikalla, josta Patton lähti Yhdysvaltain kolmannen armeijan johdossa kohti Ardenneja jouluaattona 1944.

Toisen maailmansodan vuotuisia muistopäiviä tuntuu olevan tuon tuosta. Vapautusta muistellaan 9:s syyskuuta etelä-Luxemburgin Pétangessa, joka oli ensimmäinen amerikkalaisten vapauttama paikkakunta. Pääkaupungissa Vapautuksen päivää vietetään 10:s syyskuuta.

Differdangessa Vapautuksen päivää on ryhdytty juhlimaan vasta hiljattain. Vuonna 2009 järjestetyn toisen muistojuhlan ohjelmaan sisältyi seppeleenlasku Yhdysvaltain suurlähetystön ja merijalkaväen edustajien läsnäollessa sekä iltaan asti jatkunut kansanjuhla, jossa amerikkalaisarmeijan antiikkikaluston katselmusta vauhditti pari swing- ja dixie-bändiä.

Lokakuussa vietetään miehitysvuosien vastarinnan muistopäivää (Commémoration nationale), jolloin suurherttua perinteisesti laskee seppeleen kansallisen solidaarisuuden Kanounenhiwwel-muistomerkille eli Kanuunakukkulalle.

Ardennien taistelun alkamisen vuosipäivää vietetään joulukuun puolivälissä. Vuonna 2009 oli muistelun aiheena 65:s vuosipäivä, jota juhlistettiin eri puolilla maata seppeleenlaskuin, sotilaallisin kunnianosoituksin ja puhein. Päätapahtumaan Wiltzissä osallistui kuusi amerikkalaista veteraania.

Helmikuussa muistetaan  Hintzertin vankileirin liepeillä vuonna 1944 teloitettuja vastarintajohtajia.

Toukokuussa on vuorossa amerikkalainen Memorial Day amerikkalaisella sotilashautausmaalla.

Kesälläkin jaksettiin muistella ainakin vuonna 2009 Dudelangessa jossa järjestettiin kokonainen Ystävyyden viikko. Luxemburgin veteraanien ystävien järjestämän tapahtuman kunniavieraina oli useita Ardennien taisteluun osallistuneita amerikkalaisia.

Elokuussa vastarinnan päivänä muistetaan erityisesti vuoden 1942 teloitettuja lakkojohtajia pohjois-Luxemburgin Wiltzissä sijaitsevalla muistomerkillä.

Luxemburgissa on ainakin puoli tusinaa toista maailmansotaa käsittelevää museota. Diekirchin sotahistoriallinen museo (alla) toimii entisessä panimorakennuksessa, jonka suuriin saleihin on rakennettu 1:1-kokoisia rekonstruktioita Ardennien taistelusta ja muista sotatilanteista. Museossa on myös valtava kalusto- ja asepuku-kokoelma.

Diekirch_museo.jpg

kaunas_ja_luxemburg.jpg

Diekirchin museon pakki on käynyt Liettuan Kaunasissa.

Clervaux’n linnassa toimii Ardennien taistelun museo joka on lattiasta lattiasta kattoon täynnä kamaa laidasta laitaan, amerikkalaisista savukerasioista aseisiin ja asepukuihin. Vastarintamuseo on sijoitettu Esch-sur-Alzetteen ja pakkotyöhön tai keskitysleireille lähetettyjen museo Hollerichin asemalle pääkaupunkiin. Lasauvagen kaivosmuseon yhteydessä on osasto, joka kuvaa elämää noin sadan aseistakieltäytyjän piilopaikassa entisessä kaivoskäytävässä. Ettelbruckissa toimii museo, joka on keskittynyt panssarikenraali Pattonin elämään ja sotahistoriaan.

Esch_vastarintamuseo.jpg

Varsinainen Ardennien taistelun pyhiinvaelluskohde on Belgian puolella Bastognessa, jossa on suuri sotahistoriallinen museo – tätä kirjoitettaessa remontissa – ja amerikkalaisiin laskuvarjojoukkoihin (vrt Band of brothers) keskittynyt museo.

Ja Luxemburgin kaupungissa toimii Yhdysvaltain armeijan jälkeensä jättämää tavaraa myyvä kauppa Stock Americain.

gelle_fra.jpg

Yksi Luxemburgin kaupungin symboleista – Gëlle Fra –veistos Perustuslakiaukiolla (Place de la Constitution) 21-metrisen pylvään päässä – liittyy kumpaankin maailmansotaan. Claus Citon art nouveau-tyylinen veistos pystytettiin vuonna 1923 ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden muistoksi. Luxemburg joutui tuolloinkin Saksan miehittämäksi eikä omaa armeijaa ollut henkivartiokaartia enempää. Kolme tuhatta luxemburgilaista vapaaehtoista osallistui sotaan Ranskan ja Belgian joukoissa. Vain viitisen sataa säilyi hengissä.

Toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana veistoksesta aukiollaan tuli itsenäisyyden ja kansallistunteen symboli jonka liepeille kokoonnuttiin mielenilmauksiin. Kun Gauleiter määräsi lokakuussa 1940 Kultarouvan poistettavaksi, kaupunkilaiset muodostivat patsaan suojaksi ihmismuurin ja viivyttivät toimenpidettä usealla päivällä. Lopulta saksalaiset valloittivat patsaan rynnäköllä, pudottivat  ja rikkoivat sen ja korjasivat palat jonnekin talteen.

Sodan jälkeen patsaan paloja oli esillä vastarinta-aiheisessa näyttelyssä vuonna 1955. Samoihin aikoihin jälleenrakennettiin patsaan alaosa, jossa antiikinaikainen sotilas kilpineen ja miekkoineen valvoo kaatuneen toverinsa vierellä. Kultarouva itse katosi näköpiiristä neljännesvuosisadaksi. Vain muutama ihminen tiesi missä patsaan palasia säilytettiin.

Kultarouva putkahti esiin, kun Josy Barthelin stadionia remontoitiin. Rakennustyöläisten stadioinin kellarista löytämästä patsaasta vaiettiin vuoden verran. Patsasta ei pidetty taiteellisesti niin arvokkaana, että sen perään kannattaisi haikailla. Toisaalta ajankohdan ei katsottu kaipaavan sota-ajan muistojen verestämistä. Patsaslöydön toi julkisuuteen journalisti Josy Braun vuonna 1981. Kesti kumminkin vielä muutaman vuoden ennen kuin patsas nostettiin takaisin jalustalleen juhlistamaan kansallispäivää vuonna 1985. Kultarouva pystytettiin aikanaan kansalaiskeräyksen tuotolla ja myös sen restaurointi maksettiin kansalaiskeräyksellä.

Vuonna 2010 Gëlle Fra laskettiin jälleen jalustaltaan, tällä kertaa lähetettäväksi edustamaan Luxemburgia Shanghain maailmannäyttelyyn. Kööpenhaminasta lähetettiin samaan tapaan Shanghaihin Pieni merenneito. Havis Amandan kuljettamista ei kai kukaan – onneksi - edes harkinnut.gelle_fra2.jpg

Luxemburgin Kultarouva lähetettiin ensin Ranskaan, jossa rouvasta valettiin kopio - siltä varalta että alkuperäiselle sattuisi kaukomailla vahinko – ja kultaus uusittiin. Sitten rouva laivattiin Shanghaihin, jossa hänet näki puolen vuoden aikana 7 miljoonaa näyttelyvierasta.

Ennen pylvään päähän palauttamista Kultarouva oli näytillä Claus Citon kotipaikkakunnalla Bascharagessa, jossa häntä kävi lähietäisyydeltä tutkailemassa 37 000 henkeä. Kokemus oli avartava. Alaviistosta katsottuna parin kymmenen metrin korkeudella ohuessa hulmuavassa mekossaan viehko ja mittasuhteiltaan sopusointuinen rouva oli läheltä katsottuna krouvi, suorastaan groteski. Jossain vaiheessa kadonneet jalkaterät oli korvattu väärän kokoisilla jotka eivät ole linjassa säärien kanssa. Näyttelyssä paljastui myös että nöyrä kumarrus sodassa kaatuneille ei olekaan Claus Citon käsialaa vaan seurausta siitä että natsimiehittäjät pudottivat rouvan päälleen. Asentoa ei ole koskaan yritetty oikaista ja asiasta tietämätön ei osaa kaivata pystypäisempää otetta.

Epilogi 2013

Mitä kuuluu 2018

LÄHTEET JA LINKIT

Milmeister J. The battle of the bulge. Editions Guy Binsfeld, 2006.

Erasmus G. Comment rester ce que nous sommes! Editions le Phare, 2002.

Le calvaire des enrôlés de force, Diekirch, 2002.

May G. Die Strassenbezeichnungen der Stadt Luxemburg unter deutscher Besatzung (1940-1944). Ons Stad 71/2002.

Thewes G. Nationalsozialitische Architektur in Luxemburg. Ons Stad 71/2002.

Clesse R. Shoah in Luxemburg. Ons Stad 71/2002.

Exposition d’Gëlle fra. Agence luxembourgeoise d’action culturelle, 2011.

Léif Lëtzebuerger… Charlotte: A royal at war. Film by Ray Tostevin. Grace Productions & Centre national de l’audiovisuel, 2008.

Schockela, Knätschgummi a brong Puppelcher. Film by Andy Bausch. Paul Thiltges Distributions, (2020) 2011.

Emil. Film by Tousch/Thoma. Télésparks, 2010.

Refractaire. Film by Nicholas Steil. Iris Production, (2009) 2010.

Diekirchin sotahistoriallinen museo