Blankenberge Express eli Luxemburg matkailumaana

6.3.2012                            LINKIT                                             

Kun Euroopan hiili-ja teräsyhteisö CECA  - nyky EU:n itu - perustettiin vuonna 1952, kotipaikaksi valittiin Luxemburg. Jäsenvaltioita edustavan neuvoston kokoukset pidettiin alkuun Luxemburgin kaupungintalossa (alla) – ei valtuustosalissa, joka olisi ollut turhan suuri, vaan pienessä siviilivihkimiseen varatussa huoneessa.

kaupungintalo.jpg

CECAn sijoittamista Luxemburgiin ehdotti matkailun edistämisyhdistys, joka arveli että kansainvälisestä kanssakäymisestä lohkeaisi suurherttuakunnalle joku siivu. Ja lohkesikin: matkailun arvo on nykyään 8 % kansantuotteesta. Sektori työllistää runsaat 25 000 henkeä eli 12 % aktiiviväestöstä.

citysightseeing1.jpg

Yöpyviä matkailijoita saapuu vuosittain miljoona ja päiväturistit päälle. Lähes kolme neljännestä on businessmatkalla. Työmatkailun keskeinen asema näkyy siinä, että hintavilla hotelleilla saattaa viikonloppuisin olla suorastaan edullisia tarjouksia ja siinä että moni keskustan ravintola on viikonloppuisin kiinni.

Yli puolet matkailijoista tulee naapurimaista. Seuraavaksi suurin joukko tulee Aasiasta, etenkin Kiinasta. Aasialaisryhmille vilautetaan mieluusti Luxemburgia, jossa tiivistyy eurooppakliseitä: pieni maa, hassu kieli, kuninkaallisia, karuja kivilinnoja – ja tyhjää tilaa ihmisten välissä. Pari vuotta sitten kerrottiin kaupungin matkailutoimiston solmineen yhteistyösuhteen saksalaisen matkatoimiston kanssa, joka markkinoi Luxemburgia ihmisille jotka ovat kiinnostuneita ”pienistä kaupungeista ja pittoreskeista miljöistä”.

bcee.jpg

Turisteja näkyy tuon tuosta kuvaamassa BCEE-pankin pääkonttoria, jota jotkut erehtyvät luulemaan suurherttuan palatsiksi.

Suomalaisia kävi Luxemburgissa runsaat 6000 vuonna 2011 - kolmanneksen vähemmän kuin venäläisiä mutta kymmenen kertaa niin paljon kuin virolaisia.

Kaupungintalon naapurissa sijaitseva kaupungin matkailutoimisto on monipuolinen palvelupiste, josta lähtee opastettuja kierroksia ja josta voi ostaa pääsylippuja ja matkamuistoja. Paitsi jos joutuu tekemisin tädin kanssa, joka pystyy kirkkain silmin vastaamaan tiettyä esitettä pyytävälle asiakkaalle, ettei meillä ole sellaista, vaika esite on hyllyssä hänen takanaan, tai tiettyä ravintolaa kyselevälle, ettei sellaista ole olemassakaan vaikka vinkki olemassolosta on löytynyt matkailutoimiston julkaisemasta ravintolaluettelosta. Työtoverille, joka kyseli Den Atelier-klubin ohjelmistoa, täti tokaisi että ”ei siellä teille mitään ole, se on nuoria ihmisiä varten”. Virkailijalla lienee takanaan liian pitkä rupeama palveluammatissa.

ville_haute.jpg

Luxemburgin suosituin matkailukohde on Luxemburg itse eli UNESCOn suojelema vanha linnoituskaupunki rotkolaaksojen rajaamalla hiekkakiviylängöllä.  Matkailijat ovat käyneet linnoitusta ihmettelemässä jo 1800-luvulla.

goethe_luxemburgista.jpg

Goethekin kävi Luxemburgissa – sotaretkellä 1792 – ja luonnehti kokemaansa Googlen kääntäjän mukaan näin: ”Täältä löydät paljon kokoa armoa, niin paljon liittyy Eurooppalaisten osaamisverkostojen ihanuutta että tehdä hyvin ware, Poussin oli toiminut hänen upea lahjakkuus näissä tiloissa.”

Esi-impressionistisista maisemistaan tunnettua William Turneria Luxemburgin näkymät kiehtoivat siinä määrin, että varuskuntaa tuolloin hallinneet preussilaiset epäilivät piirustelijaa vakoojaksi. Taiteilija joutui silmälläpidon kohteeksi mutta jatkoi piirustelemista takin alle piilotettuun lehtiöön napinreiästä sujautetullä kynällä. Luxemburgin historian ja taiteen museolla on pari linnoituskaupunkia esittävää Turnerin akvarellia.

turistit.jpg

Kivipilarin päässä ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita kunnioittava kultarouva Gëlle Fra on Luxemburgin suosituin valokuvauskohde.

gelle_fra_rojua.jpg

Luxemburgin toiseksi suosituin matkailukohde on Viandenin linna Ardenneilla. Linnassa käy vuosittain pari sataa tuhatta matkailijaa. Lähes tuhatvuotinen linna on täysin restauroitu ja ehompi kuin vuosisatoihin.

vianden.jpg

Kesäkaudella Viandenin linnaa voi nousta ihailemaan vaijerihissillä 450 metrin korkeuteen.

Kun Victor Hugo kävi piirustamassa Viandenin linnaa vuonna 1871 oli se vielä raunioina. Kirjailijalla oli itse asissa osuutta siihen, että linnaa ryhdyttiin kunnostamaan. Victor fanitti Saksan keskiaikaisia linnoja ja matkusti kesäaikaan niitä katsomaan Guernseyn saarelta jonne oli päätynyt maanpakoon tasavaltalaisten mielipiteidensä takia. Hän teki matkaa kahden hevosen vetämillä vaunuilla mukanaan monikymmenvuotinen elämänkumppani Juliette Drouet – vaimo Adèle jätettiin yleensä kotiin – sekä joitakuita lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Matkalla kohti Saksaa pysähdyttiin usein Luxemburgissa. Hugo ikuisti näkemäänsä piiroksin ja akvarellein – muun muassa kaikki tärkeimmät Luxemburgin linnat ja linnanrauniot.

kilroy.jpg

Viandenin linnan keittiön seinään on jätetty näyte entisaikojen matkailijoiden kädenjäljistä.

Victor Hugon pisin pysähdys Luxemburgissa – Viandenissa – kesti runsaat kolme kuukautta. Asuinpaikan seurueelleen Hugo vuokrasi talosta, jossa toimii nyt Hotelli Victor Hugo. Itselleen hän vuokrasi työhuoneen josta oli näköala rauniolinnaan; tässä talossa on nykyään Victor Hugo –museo.

clemency.jpg

Luxemburgin pienin linna Clémencyssa (yllä) on nykyään neljän ruokakunnan asuintalo.

clervaux-juliste_pieni.jpgLuxemburgissa on koko joukko linnoja ihmeteltäväksi. Osa on yksityisomistuksessa, osan omistaa valtio. Valtio vastaa restauroinnista mutta linnoja ylläpidetään ja hyödynnetään yhdistysvoimin.

Clervaux’n linna Ardennien kauniissa laaksossa – letzeburgin kielellä Kliärref - on suosikkejani, ei vähiten siksi että sinne on sijoitettu valokuvanäyttely ”The Family of Man”. Näyttelyn isä Edward Steichen muutti pikkupoikana siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän teki uran valokuvaajana ja päätyi MoMAn valokuvaosaston johtajaksi. Toisen maailmansodan jälkeen hän halusi tehdä rauhantyötä valokuvanäyttelyllä jonka aiheena oli kaikkia rodusta ja kansallisuudesta rippumatta yhdistävä ihmisyys syntymästä kuolemaan. Hän kutsui ammattilaisia ja amatöörejä kautta maailman lähettämään kuvia, joista viisi sataa valittiin näyttelyyn. New Yorkin jälkeen ”The Family of Man” lähti maailmankiertueelle jolla se tavoitti miljoonittain katsojia. Lopulta Steichen lahjoitti kuvat syntymämaallen ja toivoi että ne asetettaisiin näytteille Clervaux’n kauniiseen valkoiseen linnaan.

clervaux-linna.jpg

Kuvat ovat yhä koskettavia ja viiden sadan joukosta köytyy aina jotain uutta. Tätä kirjoitettaessa näyttely on tauolla: linnan remontin yhteydessä lähetettiin kunnostettaviksi myös valokuvat, jotka ovat alkuperäisiä vedoksia vuodelta 1955. Työn pitäisi olla valmis kesällä 2013.

Edvard Steichenin omia valokuvia on esillä pääkaupungissa BCEE-pankin maanalaisessa galleriassa Am Tunnel, johon käydään sisään Rousegaertchen-puiston laidassa sijaitsevan pankkirakennuksen kautta. Vuonna 2012 avautui Dudelangessa sijaitsevan CNA-keskuksen (Centre national de l'audiovisuel) yhteydessä entiseen vesitorniin sijoitettu ”The Bitter Years” –näyttely, jonka Steichen kokosi MoMAa varten vuonna 1962. Kuvat ovat 1930-luvun laman ajalta, jolloin Yhdysvaltain Farm Security Administration lähetti tusinan verra valokuvaajia dokumentoimaan kurjistuvan matalousväestön oloja. Vesitorninäyttely jouduttiin sulkemaan pian avautumisen jälkeen vesivaurioiden takia ja uudelleenavautumista odotellaan.

clervaux_kirkko.jpg

Clervaux’n kertaustyylinen kirkko (yllä) vuodelta 1910 on myös katsastamisen arvoinen. Lounaalla voi poiketa ravintolassa jolla on vastustamaton nimi: Pärdställ Kliärref. Ravintolarakennus on laakson rinteeseen takertuneen entisen hotellin alapuolella ja lienee toiminut nimensä mukaisesti hevostallina.

Clervaux’ssa sijaitsee Luxemburgin ilmeisesti ainoa toimiva miesluostari
Abbaye St.Maurice. Benediktiinimunkkikunta emigroitui Ranskasta Belgiaan 1900-luvun alussa sosialistihallituksen antiklerikaalisen politiikan ajamana. Kun Belgia oli emigranttimunkkeja väärällään maurilaiset ryhtyivät katselemaan väljempiä laitumia. Clervaux’n pormestari, Luxemburgin katolisen puolueen puheenjohtaja Emil Prüm toivotti luostarin tervetulleeksi erämaakaupunkiinsa. Luostarilla oli rahakas sponsori joka kustansi vuonna 1910 valmistuneen komean uusgoottilaisen kompleksin rakentamisen. Arkkitehtina oli hollantilainen Fransiskus Klomp ja kivityöläiset olivat italialaisia. Italiasta tuotettiin myös arkkitehdin väriskaalaan istuvat punaiset kattotiilet, jotka saivat paikkakuntalaiset päivittelemään sitä, että munkkiparoilla ei ollut varaa kunnolliseen liuskekivikattoon.

Luostarille on Clervaux’n kirkolta kilometrin ylämäki. Munkeilla oli aikoinaan oma sähkölaitos jonka voimalla toimi luostarin rautatieasemaan yhdistävä hissi. St. Mauricen munkit ovat tunnettuja gregoriaanisesta laulustaan, jota pääsee kuulemaan vesperin aikaan.

clervaux-luostari.jpg

Rindschleidenin kirkko Ardennien liepeillä on aarre jota moni luxemburgilainenkaan ei ole löytänyt. Idyllisessä laaksossa pikku puron partaalla uinuu kirkkopahanen, jonka vanhimmat osat ovat 900-luvulta. Joskus 1400-luvulla kirkko oli sen verran tärkeä että sen katto kaunistettiin maalauksilla. !600-luvulla kirkko omistettiin pyhälle Willibrordille ja varustettiin barokkialttarilla ja pyhimyksiä esittävillä puuveistoksilla. Lähettyvillä on lähde, jonka uskotaan syntyneen Willibrordin sauvan iskusta.

rindschleiden_113.jpg

Rindschleidenin kirkon kattomaalaukset löytyivät remontin yhteydessä vuonna 1952. Sähkövalaistuksen maalausten ihailemiseksi saa päälle pudottamalla kolikon oven suussa olevaan laatikkoon. Kirkon sisällä on toinen masiina, josta käynnistyy nappia painamalla monikielinen selostus taustamusiikkeineen. Cool!

rindschleiden_bartholomeus.jpgrindschleiden_hahmoja.jpg

rindschleiden_neidot.jpg

rindschleiden_kuva_347.jpg

Koillis-Luxemburgin Müllerthalin (Mëllerdall) eli Luxemburgin Sveitsin kalliomuodostelmat ovat olleet patikkaturismin kohteena 1700-luvulta alkaen. Tosin alkuun ei ollut kyse matkailubisneksestä: seudun asukkaat valittivat, että kaiken maailman kulkuväki rakentaa majoja heidän metsiinsä ja ahdistelee oikeilla asioilla liikkuvia. Paikkanimet kuten Zigeunerlay ovat ehkä näiden aikojen muistoja. Seuraavalla vuosisadalla satunnainen matkailijajournalisti ylisti ”Myllylaakson” kauneutta saksalaisessa sanomalehdessä ja seudulla alkoi liikkua romanttisia maisemia etsiviä taiteilijoita. Kävelyreittejä ryhdyttiin viitoittamaan ja kunnostamaan 1870-luvulla.

061.jpgauto_parkissa2.jpg

Perekopin parkkipaikan vierestä lähtevät portaat vievät halkeaman läpi kallionkielekkeelle, josta voi tähyillä alla kulkevaa liikennettä.

kuva_093.jpg

kuva_055.jpg

Müllerthalissa on nyt toista sataa kilometriä viitoitettuja, vaativuusasteeltaan vaihtelevia patikkareittejä. Viime vuosisadan alussa rakennetuista komeista hotelleista osa on yhä toiminnassa kesäkaudella. Seudulla on myös maansiirtymien synnyttämiä luolia, joihin voi tutustua opastetulla retkellä jos liittyy Luxemburgin speleologiyhdistykseen.

putous1.jpg

hohllay.jpg

Hohllayn luolat ovat roomanaikaisen myllynkiviteollisuuden jäänteitä. Poikkeuksellisen kestävää kiveä on kilkuteltu seinistä halkaisijaltaan noin metrisinä lohkareina.

teksti_hohllayssa.jpg

Vuonna 1880 Berdorfin nuorisoseura kirjasi Hohllayn seinämään kiitoksensa valtiolle joka oli kunnostanut alueen matkailunähtävydeksi. Kuviointi alla on tuulen ja veden työtä.

pintaa.jpg

Ardennien mäkiset ja mutkaiset pikkutiet – joilla saa varoa päälle käyviä kallioita – ovat motoristien suosiossa. Luxemburgin säälittävimpiä matkailumuistomerkkejä lienee motoristien istuttama metsikkö pääkaupungissa Bonnevoien vesitornin juurella. Metsikköön istutettiin 47 puuta ”ekoajelun” yhteydessä vuonna 2009.

varo_kalliota2.jpg

motocyclisme2.jpg

motocyclisme.jpg

moottoripyrilij.jpg

Modernin matkailun isäksi Luxemburgissa voi kutsua Alexis Heckiä, joka kehitti perheensä Diekirchissä pitämästä majatalosta 1850-luvulla modernin hotellin: 180 vuodetta, kahvi- ja tanssisalonki, kirjasto, biljardi, tenniskenttä, kylpy-, uinti- ja kalastusmahdollisuus sekä pimeä huone valokuvaajille. Matkustavaiset haettiin hotellin vaunuilla asemalta – junaliikenne Luxemburgissa alkoi 1859 – ja roudattiin piknikretkille ihmettelemään Ardennien linnanraunioita ja Müllerthalin kallioita. Heck oli edeläkävijä myös mainonnassa: Grand Hôtel des Ardennesin julisteita levitettiin Lontoon asemille ja Antwerpenin satamaan.

lane_a_ducats3.jpg

Diekirchin kaupungin tunnuksena on aasi joka keskustorin patsaassa kakkii kultadukaatteja. Aasin sanotaan edesauttaneen kaupungin vaurastumista mutta jeesin tarkemmasta luonteesta ei vallitse yksimielisyyttä.

Moselin laakso on myös Luxemburgin matkailun vetonauloja. Rantatielle on asetettu 70 km/t nopeusrajoitus, jotta matkailijat ehtisivät ihailla maisemia ja huomaisivat pysähtyä ostoksille viinitiloille. Ja suojelemaan jalkaturisteja joita rantabulevardit ovat viikonloppuisin mustanaan. Kun Luxemburg on enimmäkseen kuivaa maata, viikonloppuisin lähdetään joukolla - perhekunnittain tai kaveriporukassa – sinne missä vettä on eli pohjoisen tekojärvelle lac de la Haute-Sûrelle tai Moselin rantakaupunkeihin Remichiin tai Grevenmacheriin. Saasteiden takia Moselissa ei voi uida eikä sen kalaa pitäisi syödä mutta rannan terassiravintolat tarjoavat syötävää, juotavaa ja ajankulua.

Moselin jokiristeilyillä voi ihailla rantojen viinitarhoja. Risteilylaiva ylitse muiden on nimeltään Marie-Astrid Luxemburgin suurherttua Henrin sisaren mukaan. Prinsessa Marie-Astrid, naimakaupan kautta Hapsburg-Lothringenin arkkiherttuatar, vihki nykyisen Marie-Astrid V:n käyttöön vuonna 2010. Marie-Astrd II:lla allekirjoitettiin Schengenin sopimus vuonna 1985 Schengenin kylän kohdalla Ranskan, Saksan ja Luxemburgin rajalla.

Vaativammille matkailijoille on tarjolla ruotsinlaivamatkailuun vertautuvia teemaristeilyjä: ruokaa, juomaa ja ohjelmaa, esiintyjinä Elvis, Michael Jackson tai Edith Piaf look-alike, abbaa, salsaa tai gospelia, naisten illassa stripparipoikia ja sitä rataa.

saksan_ranta.jpg

Moselin Saksan puoleista rantaa reunustavat kesämökeiksi muunnettujen asuntovaunujen muodostamat lomakylät.

Risteilylaivoilla voi matkata Saksan Trieriin ja aina Koblenziin saakka, jossa Mosel yhtyy Reiniin. Sillan yhdistämä saksalainen kaksoiskunta Bernkastel-Kues (joen mutkassa alla) ristikkoseinätaloineen, viinitupineen ja linnanraunioineen on suosittu matkailukohde.

bernkastel-kues.jpg

bernkastel.jpg

Luxemburgilaisten omista ulkomaanmatkoista puolet suuntautuu naapurimaihin: 23 % Ranskaan, 17 % Saksaan ja 10 % Belgiaan. Sveitsi on suosituin talviurheilukohde. Luxemburgin lehdet raportoivat sääennusteiden yhteydessä Sveitsin hiihtokeskusten lumitilanteista ja matkalaisia kuljetetaan lumen ääreen erikoisjunilla ja tilausbusseilla.

Luxemburgin aurinkorannikkomatkailua palvelee Blankenberge Express. Heinä-elokuussa lähtee sunnuntaisin erikoisjuna kohti Belgiaa ja Blankenbergen kanaalinrantakaupunkia. Joku porukka keksi kymmenkunta vuotta sitten järjestää tilausjunan rannikolle. Hanke osoittautu kestäväksi liikeideaksi. Muitakin paikkakuntia kokeiltiin mutta Oostende osoittautui liian urbaaniksi ja Knokke liian porvarilliseksi luxemburgilaisten makuun. Blankenberge miellyttää sekä vanhempaa väkeä, joka lähtee kävelylle ja syömään äyriäisiä, että rantaelämää viettäviä nuoria.

oostende_2011.jpg

Oostenden rantabulevardia.

Rantabileet alkavat jo junan baarivaunussa. Menopaluun hintaan - 40 euroa aikuiselta - saa myös juoman ja leivonnaisen. Juna lähtee Luxemburgista aamuseitsemältä ja saapuu Blankenbergeen yhdentoista maissa. Paluumatkalle lähdetään kuudelta ja perillä pääkaupungissa ollaan iltakymmeneltä. Liityntäliikennettä on järjestetty eri puolilta maata. Ardennien perukoilta Troisviergesin pikkukaupungista liityntäjuna lähteen klo 5:15. Vajaan 80 kilometrin matka kestää, kun tarvittaessa pysähdytään kaikilla seisakkeilla. Paluu Troisviergesiin vierähtääkin sitten hintsusti maanantaiaamun puolelle. Blenkenberge Expressissä on ilmeisesti tunnelmaa kun kerran liityntämatkailijatkin jaksavat näin ponnistella.

Luxemburgin matkailukohteista hauskimpia ovat olleet tutustumisretket kaivosteollisuuden muistomerkkeihin. Rumelangen kaivosmuseossa voi tutustua rautamalmikaivokseen opastetulla kieroksella jalan ja kaivosjunalla.

rumelange_juna.jpg

rumelange_143.jpg

Vapaaehtoiset oppaat, joilla on tyypillisesti jonkilainen kaivostausta, mainitsevat mielellään että Rumelangen kaivos oli aikanaan maan vaarallisimpia. Kaiken kaikkiaan kaivosturmissa kuoli 1500 miestä – tai poikaa – vuosien 1864 ja 1981 välillä.

Alla: kaivostyöläisten muistomerkki museon lähistöllä; läsnäoloprikka auttoi tarkistamaan että kaikki ovat nousseet kaivoksesta vuoron päättyessä; kattoa pideltiin paikoillaan puupölkyillä ja teräsruuveilla.

monument_des-mineurs2.jpgrumelange.jpg

rumelange_124.jpg

Toisen retken voi aloittaa höyrujunalla ”Train 1900” jota rautatieläisten kerho ajaa kesäsunnuntaisin Pétangesta Fond-de-Gras’n museoidulle asemalle. Bei der Giedelissä voi nauttia kohtuuhintaisen välipalan ja jatkaa matkaa kaivosjunalla ”Minièresbunn” Lasauvagen museokylään. Kaivosjuna kulkee enimmäkseen maan päällä: sen tehtävänä oli kuljettaa työläisiä työhön ja työn tuotteita rautatieasemalle. Lasauvagessa riittää nähtävää museosta kirkkoon ja kaivostyöläisten asuinalueisiin.

fond-de-gras1.jpg

Lasauvagen lähettyvillä, Ranskan rajan tuntumassa on mainio pieni perinneravintola Bache Jang, jota on lähes mahdoton löytää, koska sen sijaintipaikalla ei ole katuosoitetta (49° 30’ 1” N, 5° 52’ 17” E). Fond-de-Gras’n lähettyvilä on puolestaan Titelberg (Tëtelbierg), mäki jolla sijaitsi runsaat pari tuhatta vuotta sitten kelttien oppidum, puuvallituksin suojattu kaupunki temppeleineen, pajoineen ja markkinatoreineen. Jäljellä on enää muistoja maastossa ja pääkaupungin museossa Titelbergistä löytynyt pieni pronssinen villisika – lelu tai uhrilahja.

qanat3.jpgdiekirch_roomajohto.jpg

Roomalaisaikojen jäänteitä Luxemburgissa on paljon. Olen oikeastaan vasta täällä alkanut ymmärtää – tai pikemminkin ihmetellä – roomalaista insinööritaitoa. Pääkaupungin laidalta Walferdangen metsästä (49° 39’ 49” N, 6° 9’ 22” E) löytyi nelisen kymmentä vuotta sitten pohjavedenottamo – Raschpëtzer qanat – joka on runsaan sadan vuoden ajan palvellut roomalaista ”villaa” eli kartanoa viljelyksineen. Nimi "qanat" on peräisin tekniikan aluperäisiltä keksijöiltä persialaisilta. Qanat koostuu joukosta pystysuoria kaivoja, jotka ulottuvat hiekkakivikallion läpi suodattuneeseen pohjaveteen. Pystykaivot toimivat huolto- ja ilmaamisaukkoina. Kaivoja yhdistää vakasuuntainen mutta huolellisesti kallistettu ja porrastettu johtotunneli, jota myöten vesi virtaa kohti määränpäätä. Raschpëtzerin qanat on tällä tietoa suurin vedenottojärjestelmä Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa: pystykaivoja on runsaat pari kymmentä ja johtotunneleita 600 metriä, joskaan koko järjestelmää ei vielä ole paikannettu ja tutkittu.

qanat1.jpg

Vesi-insinööreillä on ollut puuhaa myös Ranskan puolella Metzissä jonka nimi Rooman vallan aikaan oli Divodurum. Kaupungin vesihuoltoa varten rakennettiin joskus 100-luvulla yli 22 kilometrin pituinen, suurimmaksi osaksi maan alla kulkeva vesijohto. Vesi oli peräisin 280 m korkeudella sijaitsevasta lähteestä, joten se valui omalla painollaan Moselin rannalla sijaitsevan kaupungin parin kymmenen tuhannen asukkaan juoma- ja kylpyvedeksi. Jouy-aux-Arches –nimisellä paikkakunnalla on jäänteitä yli kilometrin pituisesta akveduktista, joka johdatti veden Moselin yli 30 metriä sen pinnan yläpuolella. Toisella rannalla akveduktia on kunnostettu, toisella luonto tekee tehtäväänsä.

akvedukti1.jpg

akvedukti3.jpg

akvedukti2.jpg

Saksan vanhimmassa kaupungissa Trierissä Luxemburgin rajan tuntumassa on puolestaan yhä käytössä roomalaisten suunnilleen samoihin aikoihin rakentama silta Moselin yli (alla). UNESCOn suojeleman Römerbrücken ylärakenteet on vaihdettu moneen otteeseen mutta silta-arkut ovat alkuperäiset roomanaikaiset.

trier_roomasilta.jpg

Epilogi 2013

Mitä kuuluu 2018

LÄHTEET JA LINKIT

Luxemburgin kaupungin matkailutoimisto

Luxemburgin valtion matkailutoimisto

Luxemburg-portaali: Matkailu

Tourismusvolumen und Reiseverhalten der Wohnbevölkerung des Großherzogtums Luxemburg. STATEC 2009.

Portail des statistiques: Arrivées par région touristique et selon le pays de résidence des hôtes en 2011.

Maison de Victor Hugo.Luxembourg 2003.

Milmeister J & Wilhelm F. Victor Hugo et les châteaux luxembourgeois. Sonderdruck: Hemecht 3/2002.

Châteaux luxembourgeois. Association des châteaux luxembiurgeois, 2009.

Edward J Steichen. Un documentaire de Claude Waringo. Samsa Film 1995.

Greetings from Luxembourg. Musée d’Histoire de la ville de Luxembourg, 2008.

Spurensuche. Industrietourismus im Süden Luxemburgs.Fondation Bassin Minier, 2009.

Barthel C. Terres rouges. Le Bassin Minier du Grand Duché de Luxembourg. Mémoires de la Mine, 2004.